Vuokatti Trail Challenge 20.8.2016

Ja sitten lyhyt raportti eilisestä Vuokatti Trail Challengesta, minun ensimmäisestä melkein-maratonista. Matka oli tosiaan ”vain” 41,4km, joten maaginen maratonin raja ylittyy näillä näkymin vasta lokakuun 1. päivä Kolilla. Alkuun pitää itseäni puolustellen todeta, että valmistautuminen meni täysin penkin alle 1,5 kk kestäneen flunssan ja angiinan takia. Kuitenkin toukokuun Nuts Karhunkierros ja sen jälkeen, ennen heinäkuun alussa alkanutta flunssaa, lähes tolkuttoman hyvin kulkeneet treenit valoivat uskoa, että tulisin selviämään tästä kunnialla läpi. Minua oltiin toki varoiteltu, että reitti on haastava ja tapahtuman virallisessa reittikuvauksessakin mainittiin, että ”polku/reitti on vähän kuljettu ja paikoin umpeen kasvanut”. En silti yhtään osannut arvata mitä tuleman piti.

Jännitys oli huipussaan jo pari päivää ennen varsinaista kisaa ja lauantaiaamuna en meinannut pysyä housuissani. Olin tullut edellisenä päivänä Valtimolle äitin ja iskän luo, jotka olivat luvanneet toimia huolto- ja kannustusjoukkoina. Aamupalaksi sain vaivoin syötyä lautasellisen kaurapuuroa, pari leipää ja keitetyn kananmunan. Keväällä Rukalla ennen kisaa järjestetyillä luennoilla oli sanottu, että aamulla on parempi syödä liian vähän kuin liian paljon, joten en ollut huolissani ruokahaluttomuudestani. 8:30 starttasimme Valtimolta kohti Sotkamoa ja kisakeskuksena toiminutta Sokos Hotel Vuokattia. Saavuimme perille hyvissä ajoin ja numerolapun haettuani pällistelimme hetken 100 km juoksijoiden gps-palluroita kartalta ja vain nautin kisatunnelmasta.

Fiilistelyä kisakeskuksessa

41k lähtö oli Valtimon ja Sotkamon puolestavälistä Maaselän etapilta. Olimme ensimmäiset paikalla ja äitin ja iskän juodessa munkkikahveja, jututin hetken järjestäjiä, jotka olivat pystyttämässä 100k juoksijoille huoltopistettä ja keittolounasta. Pojat kertoivat lähteneensä aamulla Kajaanista 2:30 ja päivän päättyvän todennäköisesti vasta samoihin aikoihin seuraavan vuorokauden puolella. Sitkeitä sissejä ja kaikki rispektit heille. Tapahtuman järjestelyt sujuivat loistavasti!

Vähän ennen 11 siirryimme lähtöpaikalle, joka sijaitsi valtatie 6 toisella puolella. Aamulla alkanut tihkusade yltyi pikkuhiljaa kaatosateeksi, mutta minulla oli parhaat huoltajat mukana, jotka pitelivät sateenvarjoja, etten kastunut. Hiukan siitä jutusteltiin muitten juoksijoitten kanssa ja poseerasin kameralle, kun henkilökohtaiset paparazzit räpsivät kuvia. Vihdoin kuului ”kolme, kaksi, yksi, matkaan” ja kisa alkoi.

Kohta mennään!!

Ja sit läks!

Tässä vaiheessa voinee olla parasta valottaa hieman henkilökohtaista juoksijauraani, jos tänne joku ulkopuolinen sattuu eksymään. Viime vuonna syyskuussa kävin vaeltamassa Karhunkierroksella pikkuveljeni ja hänen vaimonsa ja koiransa kanssa. Emme päässeet koko Karhunkierrosta läpi Seppo-koiran verille hankautuneiden kainaloiden ja minun polvikipujeni takia, mutta silti jäi fiilis, että vau, tätä täytyy saada lisää. Hiukan sen jälkeen näin facebookissa yhden kaverini ilmoittautuneen toukokuussa järjestettävälle Nuts Karhunkierrokselle 33k matkalle ja ajattelin, että olisihan se hiukan hienoa, jos joskus minäkin voisin osallistua tuollaiseen. Ja hetken mielijohteesta pistin ilmoittautumisen sisään ja varasin vielä hotellin kaupan päälle. Sitten oli enää yksi pieni juttu, piti alkaa juoksemaan. En ollut oikeastaan koskaan pitänyt juoksemisesta ja edellisestä juoksulenkistä oli kulunut noin 10 vuotta aikaa. Poluilla juokseminen osoittautui kuitenkin olevan lähes parasta maalimassa! Syksyn, talven ja kevään treenasin sen mitä kokopäivätöissä käyvä, kahden pienen lapsen äiti pystyy ja toukokuussa juoksin Karhunkierroksen 33k matkan läpi ajalla 5:59:jotain.

Nuts Karhunkierros 2016, kuva: Tapani Mikkola

Tuon Karhunkierroksen pohjalta olin ajatellut, että kaiken mentyä nappiin, voisin päästä maaliin noin 8 tunnissa. Ensimmäinen 11 km sujui odotusten mukaan. Oli ihanaa pitkästä aikaa juosta niin, että tuntui hyvältä. Kesällä yritin flunssassa käydä pari kertaa lenkillä, mutta se oli yhtä tuskaa, joten jätin suosiolla välistä. Reitti oli tosiaan haasteellinen. Polku oli umpeen kasvanutta, ja vaikka edelläni oli mennyt noin 50 henkeä (olin odotusten mukaan ryhmäni viimeinen) ei heinien alta pilkottavia kiviä ja juuria pystynyt ennakoimaan. Jalat muljusivat, mutta mitään pahempia kierrähdyksiä tai nilkan ympärimenoja ei onneksi sattunut. Ensimmäisellä pätkällä en tainnut edes kaatua kertaakaan. Vettä satoi edelleen kaatamalla, mutta se ei häirinnyt läheskään niin paljon, kuin olisi voinut kuvitella.

Lappavaara häämöttää

Ensimmäinen huolto oli Hanhilammella 11 km lähdöstä. Henkilökohtaiset huoltojoukkoni olivat ilmeisesti eksyneet matkalla, koska eivät olleet vielä saapuneet. Matkaan lähtiessä olin täyttänyt repussa olleeseen juomarakkoon litran vettä ja nyt siitä oli kulunut vasta puolet. Täytin siihen hieman lisää ja lantiovyöllä olleeseen pieneen pulloon laitoin urheilujuomaa. Lopulta kannustusjoukotkin saapuivat paikalle. Vaihdettiin siinä kuulumiset, jonka jälkeen jatkoin matkaa hurjien suosionosoitusten saattelemana.

Iskän ja huoltohenkilökunnan kanssa jutustelua

Tässä vaiheessa kaikki vielä hyvin

Evääksi matkalle olin pakannut High5 energiageelejä sekä saman valmistajan IsoGel-energiageelejä, jotka sisälsivät myös mehua helpottamaan niiden syömistä. Lisäksi minulla oli edellisenä iltana tehtyjä energiapatukoita (kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, siemeniä, hunajaa ja maapähkinävoita), suolapähkinöitä, pieniä Snickers-patukoita ja Sirkus Aakkosia. Tankkaus sujui koko matkan suhteellisen hyvin. Alussa pyrin syömään jotain 20 minuutin välein, mutta loppua kohden ajantaju heikkeni ja söin aina kun pystyin/muistin. Muutaman kerran tuli huono-olo, mutta se meni onneksi pian ohi, eikä tarvinnut ruveta biokätköilemään tai oksentelemaan kesken kaiken.

Pakollinen selfie

Seuraava, noin 8 kilometrin mittainen pätkä Teerivaaran vanhalle kyläkoululle meni yhdessä hujauksessa. Huolellisesti laaditun suunnitelman mukaan juoksin kaikki tasaiset ja alamäet ja kävelin kaikki ylämäet. Hiukan ennen toista huoltopistettä alkoi kuitenkin polvet kiukkuilemaan. Ensin oikea ja heti perään vasen. Karhunkierroksella yhdessä lopun alamäistä oikeassa polvessa oli tuntunut kipua, mutta se hävisi seuraavaan alamäkeen mennessä. Ajattelin siis, että tämäkin menee pian ohi. Ei se kuitenkaan mennyt, joten pysähdyin ottamaan särkylääkkeen, joita onneksi olin pakannut mukaan. Teerivaaran huollossa täytin energiajuomapullon, mutta vettä en enää ottanut lisää kannettavaksi, koska sitä ei kosteassa ja viileähkössä ilmassa tuntunut kuluvan. Kannustusjoukkoni hoitivat hommansa mallikkaasti ja polvikivuista huolimatta, lähdin hyvillä mielin taas matkaan.

Aikaa ensimmäiseen 19 kilometriin oli kulunut vain reilut 3 tuntia. Tiesin, että lopussa on odotettavissa ”jo legendaarisen haastava 13 vaaran jono”, mutta olin silti vielä toiveikas 8 tunnin suhteen. Nuo toiveet alkoivat kuitenkin rapisemaan sitä mukaan, kun polvikipu jaloissa yltyi. Jossain vaiheessa otin toisen särkylääkkeen ja kieritin siteen oikean polven ympärille. Se ei kuitenkaan auttanut, vaan tuntui pahentavan kipua entisestään, joten rullasin sen pois. Tuskissani ja kiukkupäissäni laitoin viestejä perheelle, ystäville ja jopa työpaikan yhteiseen watsap-ryhmään, ja sainkin paljon ja ihania kannustusviestejä. Kiitos kaikille niistä!

Upean usvaiset maisemat

Reitti oli pysynyt tähän asti aika samanlaisena. Maasto oli haasteellista ja maisemat upeita, eikä lopun 13 vaaran jono ollut vielä alkanut. Juoksusta ei vaan enää tullut mitään. Mietin näyttäväni vanhalta mummolta, joka yritti kiiruhtaa, kun yritin hammasta purren ottaa muutamia juoksuaskelia. Mieli alkoi olla tosi maassa ja tuntui, että onko tässä mitään järkeä. Ja sitten alkoi nousu Persevaaralle. Kallioita ja louhikkoa, louhikkoa ja kallioita. Terveilläkin jaloilla tämä pätkä olisi ollut haasteellinen, mutta kipeillä polvilla se oli jotain muuta. Onneksi käsissä oli voimaa jäljellä, joten tarrasin kaikkiin mahdollisiin oksiin, risuihin ja kallioihin kiskoakseni itseäni ylöspäin. Vihdoin pääsin ylös ja kaikki vaivannäkö palkittiin. Maisemat olivat aivan upeat!

Nousu Persevaaralle

Maisemat huipulta

Persevaaran laella oli kaksi herrasmiestä valokuvaamassa juoksijoita. Ensimmäinen kysyi, olinko loukkaantunut, kun minulla oli kestänyt niin kauan päästä sinne. Vasta silloin tajusin, kuinka hidas oikeasti olin verrattuna muihin juoksijoihin. 41k matkalle oli ilmoittautunut 42 juoksijaa, kun Rukalla 33k matkalla oli juoksijoita 463. Ja kun Rukalla sijoituin noin puoleen väliin, olin täällä auttamatta huonoin, ja vielä isolla erolla seuraavaan. Tämä oli selkeästi tapahtuma, jonne tuli vain tosijuoksiat, huippukuntoiset ammattilaiset, jotka jaksoivat juosta jopa Persevaaran kivikkoiset nousut. Tämän tajuaminen ei ainakaan nostanut mielialaani, mutta lähdin silti laskeutumaan alas kohti seuraavaa huoltopistettä. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Jos ylöspäin meno oli ollut hankalaa, oli alaspäin meno mahdotonta. Lopulta oli pakko kääntyä takaperin ja peruuttaa. Onneksi puolessa välissä laskeutumista kuulin alhaalta huoltojoukkojeni äänen. Äiti ja isä olivat kiivenneet minua vastaan ja kannustivat ja kehuivat minua vaivalloisen näköisestä könyämisestäni huolimatta.

Laskeutuminen Persevaaralta

Viimeinen miehitetty huolto oli Rönkön laavulla Persevaaran juurella. Sade oli jo lakannut, joten riisuin sadetakkini, täytyin juomat ja söin hieman sipsejä ja suolakeksejä. Pienen levon aikana ja iloisten huoltojoukkojen kanssa rupatellessa mieliala alkoi taas nousemaan, eikä polvissakaan enää tuntunut niin pahalta. Huollosta lähdettyäni uskalsin ottaa jopa muutaman juoksuaskeleen.

Riemua ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Persevaara oli ollut vasta alkua. Loput nousut eivät olleet ehkä aivan yhtä teknisiä, mutta polvikivut palasivat pian kuvioihin, joten ei siitä paljon iloa ollut. Pian Rönkön huollon jälkeen ensimmäinen 100k juoksija pyyhälsi minusta ohi hyvävoimaisen ja pirteän näköisenä. Kannustin häntä ja samalla olin salaa todella kateellinen. Miten helpolta ja vaivattomalta hänen juoksunsa näyttikään.

Lähtö Rönkön huollolta

Yksi "legendaarisen haastavan 13 vaaran jonon" nousuista

Viimeiset 12 kilometriä sujuivatkin aikalailla samalla kaavalla. Ylöspäin nousut olivat jotenkin siedettäviä, maisemat ylhäällä todella hienoja ja alamäkiä peruutellessa tuli päästettyä luvattoman monta kertaa ”Vi**uSa****a!!!”. Kun viimeinen nousu alkoi, olin samalla helpottunut, että kauhuissani. Kohta se olisi ohi, mutta viimeiset 4 km oli melkein pelkkää alamäkeä. Viimeisiä portaita noustessani kuulin ylhäältä huimaa kannustusta. Oli mukavaa nähdä taas ihmisiä ja vielä mukavampaa kun he jaksoivat kannustaa. Kun kerroin heille odottavani kauhulla lopun alamäkiä polvieni takia, joku sanoi, että älä ajattele sitä, se on vain kipua. Mietin, että helppohan se on sinun sanoa, mutta jonnekin taka-aivolohkoon se jäi silti kytemään.

Viimeisen nousun loppupäässä alkoi aurkinkokin jo paistamaan,

Kun sitten peruuttelin laskettelurinnettä alas ja toinen 100k juoksija pyyhälsi ohitseni kannustaen minua (vaikka kannustusten olisi pitänyt mennä toisinpäin), ajattelin että perkele, se on vain kipua! Upotin oikean polveni hetkeksi pieneen puroon ja kylmän veden mukanaan tuovan helpotuksen turvin lähdin nilkuttamaan etuperin alamäkeen. Vaihdoin hampaan puremisen huulen puremiseen, sillä sen tuoma kipu vei huomion polvien kivulta.

Loppumatka olikin leveää pururataa ja pari kilometriä ennen maalia näin äitin ja iskän odottamassa minua. Oli ihana nähdä heidät! Huusin että PERKELE! ja äiti sanoi että hyvä, vihan voimalla loppuun! Tulipahan sekin päivä nähtyä, kun äiti sanoo, että kiroilu on hyvästä. En tiedä mistä voima tuli, mutta päätin että juoksen lopun matkaa maaliin ja niin tein. Äiti ja iskä juoksivat vierelläni ja kannustivat. Lopussa he oikaisivat maaliin, että olisivat valmiina valokuvaamassa kuin saapuisin. Kun maali lopulta alkoi häämöttää, ei olo ollutkaan helpottunut. Mitä lähemmäs pääsin ja mitä kuuluvammin kannustukset kuuluivat, sitä pahemmalta minusta alkoi tuntumaan. Tunsin, kuinka kyyneleet kohosivat silmiini ja kun vihdoin ylitin maaliviivan, piilouduin lippani alle ja purskahdin itkuun. Olo oli niin pettynyt ja suoraan sanottuna hävetti tulla maaliin 5,5 tuntia voittajan jälkeen ja yli 2 tuntia myöhemmin kuin toiseksi viimeinen juoksija.

Eipä nuo fiilikset ole yhden yön jälkeen paljoa muuttuneet. Kovasti yritän kyllä kääntää tätä kaikkea taistelutahdoksi, sillä Vaarojen Maratonille on enää 6 viikkoa aikaa, mutta hankalaa se on. Fyysisesti olen yllättävän hyvässä kunnossa. Etureidet jumissa ja polvia vielä hiukan vihloo. Salaa toivon tämän kielivän siitä, että voimaa olisi ollut painaa kovempaa, jollei polvet olisi pettäneet. Edes yhtään rakkulaa tai hiertymää ei tullut, vaikka koko matka meni litimärillä kengillä. 

Kengät toimi kuin unelma, ei yhtään rakkoa!

Tähän loppuun on vielä pakko laittaa suuren suuret super kiitokset äitille ja iskälle! Ilman heitä olisi matkani ollut, jos mahdollista, vieläkin kivisempi.