sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2017, Part 4


Neljännen ja viimeisen vaelluspäivän voisi hyvinkin kiteyttää tähän yhteen kuvaan. Minulle tämä kertoo kaiken tarpeellisen, mutta jotta te muutkin saisitte kuvasta samanlaisen fiiliksen, niin avataan hieman lisää.

Viimeinen aamu
Heräsin ennen kellon soittoa. Olin vilkuillut puhelinta jo muutaman kerran aikaisemminkin. Olin nukkunut taas huonosti. Tuvassa tuntui viileältä, ulkoa kuului sateen ropinaa ja tuulen ujellusta. Oli vielä hämärää. Nousin istumaan ja keräilin itseäni hetken. Oli haikea olo. Viimeinen aamu, tänään tämä loppuu. En haluaisi lähteä. Kylmä ja märkä ulkoilma ei varsinaisesti houkutellut lämpimään makuupussiin verrattuna, mutta se ei silti ollut suurin syy. En halunnut lähteä tältä retkeltäni. En halunnut palata ihmisten ilmoille ja arkeen. En halunnut menettää täältä löytämääni vapauden tunnetta ja sitä, kun elän vain itseäni varten. Muutaman kerran jouduin hengittämään syvää, ennen kuin sain kiskottua itseni ulos makuupussista.

Taas mennään
Muut nukkuivat vielä, joten puin vaatteet ja keräilin aamupalatarvikkeet mahdollisimman hiljaa otsalamppuni valossa, ja hiivin ulos sateeseen. Vettä satoi edelleen kaatamalla, joten suuntasin keittokatokseen, laitoin kaasuhellat tulille ja vedet kiehumaan. Kahdeksan jälkeen kiitin aamupalaa laittamaan noussutta nuorta herrasmiestä ja juuri heränneitä oululaisia seurasta ja toivotin heille hyvää loppumatkaa. Vaikka eilen oli ollut mukava taivaltaa seurassa ja viettää iltaa muiden kanssa, niin viimeisen päivän halusin matkata yksin. Lisäksi minun oli oltava kolmelta Rukalla, jotta ehdin Hautajärvelle lähtevään bussiin, joten en olis ehtinytkään jäädä odottelemaan seuraa. Siispä, vielä kerran, kiristin vaelluskenkieni nauhat, asetin rinkan selkään, vedin sadetakin hupun päähän, ja jatkoin matkaa.

Ruka 15
Sataa sataa ropisee
Porontimajoelta oli matkaa Rukalle 15 kilometriä. Olin suunnitellut pitäväni lounastauon Valtavaaran huipulla sijaitsevalla päivätuvalla, ja muuten meneväni fiiliksen mukaan. Ja kun sai kropan lämpiämään, niin matkanteko alkoi tuntumaan taas mukavalta. Täällä jälleen. Keskellä metsää. Yksin. Tuntui uskomattomalta, että takana oli jo lähes 70 kilometriä. Viimeiset 15 kilometriä enää jälkellä, ei siis juuri mitään. Miksi tämä nyt jo loppuu? Tämähän on ihan parasta! Vettä satoi, mutta siihen oli jo tottunut. Vastaan tuli mahtava sammakko, isompi kuin olen koskaan ennen nähnyt. Siinä hän möllötti keskellä polkua ihan muina miehinä. 

Mr. Sammakko
Sateesta sumuksi
Pikkuhiljaa sade hiipui ja tilalle tuli sumu. Olin salaa toivonut viimeiselle päivällä edes pilkahdusta auringosta, mutta paksu sumu sulki maiseman sisäänsä. Ja suoraan sanottuna, sumu sopi paljon paremmin mielialaani. Olo oli haikea, kaihomielinen. Olisin halunnut jäädä vielä metsään. En halunnut lähetä pois. En halunnut tämän taian särkyvän. Maisema oli unenomainen. Ei tuullut ja sumu kätki äänet. Kävelin eteenpäin ja imin itseeni tätä tunnelmaa ja pyrin painamaan tämän tunteen mieleeni. Pikku hiljaa edessä alkoi häämöttämään ensimmäinen oikea nousu. Konttaisen huippu oli sumun peitossa. Tästä se alkaa, vaelluksen viimeinen osuus, kiipeäminen.

Konttainen häämöttää

Yhä ylös yrittää
Nousu Konttaiselle on suhteellisen tiukka, mutta lyhyt. Rinkka tuntui yllättävän kevyeltä ja jalat kantoivat hyvin. Otin kiipeämiseen saman taktiikan kuin polkujuoksussakin: tasaisella tahdilla, hyvällä rytmillä ja lyhyillä askelilla koko ajan eteenpäin. Huippu tuli nopeasti vastaan ja pysähdyin hetkeksi ihmettelemään maisemia. Sumun takia näkyvyys ei ollut kummoinen, mutta silti, kyllä tämä Porin torin voitti. Pitkää taukoa en malttanut pitää, sillä matkaa Rukalle oli vielä noin 8 kilometriä ja suurimmat nousut vielä edessä.

Valtavaara ja valtavat tunteet
Valtavaaran nousu ei ole yhtä jyrkkä kuin Konttaisen, mutta sitäkin pidempi. Luikuisat "valehuiput" tuovat mukaan oman hauskuutensa, sillä aina kun luulet saapuneesi huipulle, edessä häämöttää uusi nousu. Nämä oli kuitenkin hyvin muistissa juoksuilta, joten rauhallisesti ja tasaiseen tahtiin jatkoin eteenpäin. Mitä lähemmäs huippu tuli, sitä enemmän tunteet nousivat pintaan. Jokaisella askeleella olin lähempänä retkeni loppua. Enkä halunnut sen loppuvan. Kun reissu oli vasta suunnitteluvaiheessa, sanoin äidilleni, että minulla on todella vahva tunne että minun täytyy tehdä tämä. Ja nyt teidän miksi.

Olen hyvin vahvasti tunteella elävä ihminen ja yleensä, oli tunne mikä tahansa, elän sen täysillä. Ja tällä hetkellä tunne oli, no, yritän parhaani mukaan selittää. Olin aivan äärettömän onnellinen, mutta samalla myös äärettömän surumielinen. Olin kiitollinen, olin pakahtua. Teki mieli huutaa, itkeä, nauraa. Halusin kertoa koko maailmalle miltä minusta tällä hetkellä tuntuu, mutta samalla en osannut kertoa sitä edes itselleni. Olo oli kuin olisin vihdoin tullut kotiin ja samalla olin yllättänyt kuka eteisen peilistä katsoi. Olen niin monta vuotta elänyt elämää, jota olen kuvitellut haluavani elää. Peilannut elämääni median luomaan kuvaan unelmaelämästä, miettimättä koskaan todella, tekisikö se minut onnelliseksi. Tehnyt asioita, joita olen kuvitellut muiden haluavan minun tekevän, yrittänyt miellyttää, ajatellut toisten parasta. Mennyt koko ajan eteenpäin, pyörinyt oravanpyörässä ilman suuntaa ja suunnitelmaa, ilman päämäärää.

Nyt, keskeltä metsää, autiotuvista, nuotion ääreltä, joen rannalta ja tunturin laelta, tunsin vihdoin löytäneeni jotain todellista, jotain aitoa, jotain omaa. Ja en tiedä oliko se vain mieleni tekemä tepponen, mutta voin melkein vannoa, että näin auringon pilkahtavan sumuverhon takaa.

Valtavaaran huippu häämöttää, maaruskaa havaittavissa
Viimeinen lounas
Valtavaaran huipulla ei auringosta kuitenkaan ollut tietoakaan, vaan sankka sumu kätki maisemat taakseen. Huipulla on pieni päivätupa, johon pysähdyin syömään eväitä. Ja koska minulla ei ollut omia keittovälineitä mukana, ruuaksi sai kelvata jälkiuunileipä ja tonnikala. Se maistui mahtavalta. Lueskelin tuvalla ollutta vieraskirjaa ja kirjoitin siihen myös oman nimeni. Saattoi siinä kyynelkin vierähtää, kun mietin matkaa taaksepäin. Kello kuitenkin tikitti, joten matkaan oli taas lähdettävä. Heitin hyvästit Valtavaaralle ja lähdin laskeutumaan alas, kohti Rukaa, kohti kotia.

Viimeinen lasku ja viimeinen nousu
Enpä olisi uskonut, että tässä vaiheessa tekisi mieli vielä juosta, mutta kyllä, mieleni teki juosta! En tiedä oliko se juuri nautittu ravitseva lounas, vai oliko se tämän reissun aiheuttama tunnemyrsky, mutta yhtäkkiä tuntui kuin pystyisin lentämään. Tiesin, ettei siinä mitään järkeä olisi, mutta silti otin muutaman juoksuaskeleen, oli vain pakko. Rinkka ja vaelluskengät ei ole aivan sama asia kuin juomareppu ja polkujuoksukengät, mutta silti fiilis oli aivan yhtä mahtava. Hiljensin kuitenkin nopeasti takaisin kävelyksi, sillä en halunnut hajottaa itseäni. Laskeutuminen oli paikoittain jyrkkää ja kivikkoista, joten piti olla tarkkana. Vastaa tuli paljon päiväretkeläisä, jotka olivat lähteneet Rukalta huiputtamaan Valtavaaraa. Hymyilin heille iloisesti ja tervehdin kaikkia. Olin taas halukas kohtaamaan ihmisiä.

Kun viimeinen nousu Rukalle alkoi, tunsin olevani valmis. En fyysisesti, sillä jaksoin vielä hyvin, vaan henkisesti. Tunsin olevani valmis palaamaan taas sivistyksen pariin, perheeni luokse, ja arkeen. Valmis aloittamaan elämään minun elämääni, minun ehdoillani, kohti minun unelmiani. Ja ei, unelmani ei ole muuttaa metsään asumaan. Haaveilen edelleen menestyksestä ja taloudellisesta vapaudesta, mutta nyt tiedän minkä takia ja mitä olen ja mitä en ole valmis tekemään sen eteen.

Rukan huipulta loin vielä viimeisen katseen taakse, jonka jälkeen lähdin hymyssä suin kohti tulevaa.

Sieltä se tuli