tiistai 30. toukokuuta 2017

NUTS Karhunkierros 27.5.2017 53k

Ohhoh, olipahan reissu. Tämä oli nyt toinen NUTS Karhunkierros ja kolmas polkujuoksukisa koko 1,5 vuotisen juoksijaurani aikana. Ja nyt kun ajattelee, niin tällä kokemuksella ylipäätänsä maaliin pääsy 53 kilometrin matkalta on ihan kelpo suoritus. Viime vuonna Vuokatti Trail Challengen jälkeen sairastelu jatkui, joten en päässyt Kolille Vaarojen Maratonille ollenkaan. Mutta heitetään faktat pöytään heti tähän alkuun, niin ei tarvitse jännittää. Matkaa kertyi yhteensä reittimuutoksista johtuen 56 kilometriä, joka sisälsi noin 1600 nousumetriä. Aikaa tähän käytin 11 tuntia 49 minuuttia ja 38 sekuntia ja sijoitukseni oli 94/104 (+ 8 keskeyttänyttä). Mitä siinä välillä sitten tapahtui, onkin vähän pitempi juttu.

Onnen numero 635


Valmistautuminen
Kevään treenit oli pääsääntöisesti kulkeneet hyvin. Mitään suurempia fyysisiä sairasteluita ei ollut, pieniä flunssia lukuun ottamatta. Helmikuun lopulla jäin kuitenkin töistä sairaslomalle työuupumuksen takia ja toipumisaikana oli tavoitteellinen urheilukin jätettävä. Tein silti paljon pitkiä ja rauhallisia metsälenkkejä, sillä ne ovat olleet minulle alusta asti ennen kaikkea terapiaa ja henkistä palautumista. Olin sairaslomalla yhteensä kaksi kuukautta, jonka jälkeen palasin osa-aikaisena töihin. Toukokuun alkupuoliskolla yritin kuroa treenejä vähän kiinni tekemällä muutamia rankempia mäkitreenejä, mutta eipä siinä vaiheessa enää ollut paljoa tehtävissä. Päätin unohtaa kaikki aikatavoitteet ja keskittyä maaliin pääsemiseen, ensin fyysisen, sitten henkisen kestävyyden avulla.

Nyt jälkeenpäin on jännä huomata, että vaikka olin ollut pitkään sairaslomalla uupumuksen takia, eikä itseluottamus ollut töiden tai siviilielämänkään osalta kovin korkealla, niin missään vaiheessa en epäillyt pääni kestävyyttä poluilla.

Matkaan taas kuljen nyt
Mutta sitten asiaan. Ajelin torstaina Porista vanhempieni luokse Valtimolle, sillä he olivat lupautuneet taas toimimaan huoltajina. Iskä oli lämmittänyt savusaunan ja äiti leiponut ruisleipää sekä tehnyt nokkoskeittoa, joten mikäs siinä valmistautuessa. Illalla ei meinannut millään tulla uni, sillä jännitys alkoi olla jo niin kova. Samoin aamulla, heräsin kukonlaulun aikaan ja pyörin sängyssä mielessä vain yksi ajatus: ”milloin mennään??”.

Nokkoskeitto ja tuore ruisleipä
Savusauna ja pulahdus järveen














Aamutouhujen jälkeen pääsimme hyvissä ajoin matkaan ja kahden pysähdyksen taktiikalla saavuimme Rukalle iltapäivällä. Ensimmäisellä pysähdyksellä, pienellä huoltoasemalla Ristijärvellä, näin viereisessä pöydässä miehen, naisen ja kourallisen lapsia. Mietin jo silloin, että mies näytti ihan juoksijalta, mahtaakohan olla matkalla Rukalle. No kuinkas ollakkaan, vuorokausi ja joitain tunteja myöhemmin tuo samainen mies pyyhälsi ohitseni 80k lätkä rinnassaan. 

Vanhassa vara parempi
Rukan lumiolosuhteet olivat olleet kuuma puheenaihe jo monta viikkoa ja keskustelu esimerkiksi vedenkestävistä sukista oli käynyt kovana. Itse juoksin viime syksynä Vuokatissa märillä sukilla ja kengillä oikeastaan koko matkan, enkä nähnyt siinä mitään ongelmaa, joten en lähtenyt noita ihmesukkia metsästämään. Huoltojoukot olivat kuitenkin sitä mieltä, että sellaiset olisi hyvä olla, joten yritimme niitä vielä Sotkamosta ja Kuusamosta etsiä. Ja kuulemma niin oli yrittänyt moni muukin. Ihmesukkia ei siis löytynyt, joten vanhat hyvät merinovillaiset sukat sai kelvata.

Ilta meni mukavasti kisatunnelmaan laskeutuessa, reppua pakatessa ja 160k juoksijoiden gps-palluroita seuratessa. Nämä karpaasit olivat lähteneet matkaan jo puolenpäivän aikaan perjantaina ja kun itse kävin 10 aikaan illalla nukkumaan toivotin hiljaa mielessäni hyvää ja turvallista matkaa kaikille, jotka yönselkään taivalsivat.

Ylös, ulos ja lenkille
Herätyskello soi 6:38 eikä väsyttänyt yhtään. Nopea tsekkaus missä gps-pallerot liikkuu ja sitten aamupalalle. Olihan se vähän sellaista väkisin syömistä, mutta sain kuitenkin alas puuroa ja mummon ohjeiden mukaan kananmunan. Meidän lähtö oli klo 10, joten turhan paljoa ei jäänyt aikaa hengailuun. Olin varannut itselleni bussikyydin, mutta kun oli huoltojoukot mukana, niin ajettiin sinne iskän autolla. Lähtöpaikalla Oulangan luontokeskuksella oli kaikki busseilla tulleet juoksijat jo paikalla ja meno oli kuin Valtimon kesäpäivillä konsanaan. Musiikki soi ja bajamajoihin oli pitkät jonot. Ihmiset olivat iloisia, mutta selkeästi jännittyneitä, ”joko mennään?”. Lähtö oli yhteislähtö ja juoksijoita 53 kilometrin matkalle lähti yhteensä yli 300, joten yksin ei tarvinnut odotella. Juontaja huudatti odottavia juoksijoita tyyliin ”Oletteko te valmiita??” ja ”Ketä jännittää??”. Ehdittiin siinä tehdä jopa yksi aaltokin ennen kuin kaiuttimista kuului: ”Viisi. Neljä. Kolme. Kaksi. Yksi….” Ja sit läks.


Lähtötunnelmissa



Ei mittään järkkee
Kärkimiehet ja -naiset pinkaisivat eturivistä matkaan huimaa vauhtia. Itse olin sijoittautunut taktisesti jonon häntäpäähän ja sainkin aloittaa taipaleeni verkkaisesti kävellen, ennen kuin letka alkoi vetämään. Ilma oli aika passeli. Lämmintä noin 6 astetta, pilvistä, mutta mitään ei satanut. Tosin ennen lähtöä muutama lumihiutale oli leijaillut, mutta niistä ei haittaa ollut. Polku alkoi hyvin juostavana, leveänä ja kuivana, mikä hiukan harmittikin. Itselleni ensimmäiset 5-10 kilometriä ovat olleet aina haastavimmat. Ottaa aikansa, ennen kuin keho alkaa lämpenemään ja olisikin ollut kivempi, jos olisi alussa ”joutunut” kävelemään, esim. ylämäen tai liian teknisen polun takia. Nyt kun aloittelin rauhassa ja tiputin hölkän välillä kävelyksi, sain osakseni outoja katseita ohi juoksevilta kanssa kilpailijoilta. En kuitenkaan ottanut ressiä, sillä olenhan jo niin vanha ja viisas, että osaan olla välittämättä muiden mielipiteistä (huomaa sarkastinen sävy).

Jostain syystä lämpeneminen tuntui kuitenkin kestävän tällä kertaa luvattoman kauan ja ensimmäisen kolmen kilometrin jälkeen olinkin jo valmis luovuttamaan. ”Ei jaksa, ei pysty, ei kykene” soi taukoamatta päässäni, samoin kuin perheessäni niin tutuksi tullut lausahdus ”ei mittään järkkee!!”. Todellisuudessa luovuttaminen ei kuitenkaan käynyt missään vaiheessa mielessä, vaan jaksoin kiltisti odotella kehon lämpiämistä ja sitä juoksun, metsän ja retkellä olon mukanaan tuomaan hyvänolon tunnetta. Ja sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuin metsänpeikko puskista, kuin itikka korvasi juureen juuri kun olet nukahtamaisillaan, se tuli. Runners high.

Tää on parasta just nyt
Askel oli keveä, aurinko alkoi paistamaan, maisemat olivat kuvan kauniit ja mielen valtasi euforia. Tämän takia tätä tehdään. Tämän takia reenataan. Aika ehti sekunneissa kultaamaan alun vaikeuksien muistot, ja tulevat raastava viimeiset kilometrit eivät vielä kummitelleet mielessä. Oli vain minä ja metsä, polku ja juoksu. Sykemittari piippasi vähän väliä uuden edetyn kilometrin merkiksi ja tuntui kuin aika menisi siivillä. Muistin tankata energiaa ja nestettä tasaiseen tahtiin, eikä jaloissa tuntunut mitään. 15,5 kilometrin kohdalla oli pakko pysähtyä ottamaan riemukas selfie facebookkiin, sillä olin aivan varma, että ystävät ja sukulaiset haluavat ehdottomasti tietää miten kivaa mulla oli!

Mul on niiiiin kivaa!!

Maasto oli pysynyt hyvin juostavana ja pääsääntöisesti kuivana koko alkumatkan. Muutama tulvakohta oli ollut ylitettävänä ja kengät hieman kastuneet, mutta ne olivat kuivuneet pian, eikä varpaissa tuntunut yhtään kylmältä. Ensimmäinen huolto oli vasta noin 32 kilometrin kohdalla ja sitä ennen matka kääntyi myötäilemään pienen karhunkierroksen reittiä. Tässä vaiheessa poluille tuli mukaan paljon uusia juoksijoita, kun pienen karhunkierroksen alusta päästettiin sprinttimatkan, eli 31 kilometrin, juoksijoita 5 minuutin välein vapaaksi. Itsellä oli matkaa takana jo noin 30 kilometriä ilman huoltoja, joten hymy ei ehkä enää yhtä herkässä ollut, kuin juuri vauhtiin päässeillä intoa ja voimaa puhkuvilla iloisilla polkujuoksijoilla. Muiden juoksijoiden tuki ja loistava seura auttoi kuitenkin pitämään mielialan korkealla, salakavalasti hiipivästä väsymyksestä huolimatta. Ja sieltä se vihdoin, hitaasti mutta varmasti, alkoi ensimmäinen huolto kolkutella ovelle.

Ei huolen häivää
Sipsejä, suklaata ja sulosointuja
Harvoin on lehmänkellon ääni kuulostanut yhtä mukavalta kuin nyt. Siitä tiesi, että huolto on jo lähellä. Ja sitten kun vielä huomasi, että iskä ja äiskähän ne siellä kelloa kilistelivät, niin ei riemulla ollut rajaa. Eväistä minulla ei matkan aikana ollut pulaa, mutta olin tunkenut suklaat ja sipsit reppuun ja repun pois ottaminen selästä kesken juoksun tuntui liian vaivalloiselta. Mukaan ottamani juomat olivat hiukan ennen huoltoa loppuneet, mutta vanhana eräilijänä tiesin, että purosta voi hyvinkin tankata puhdasta ja ravitsevaa lähdevettä, joten sekään ei ollut tuottanut ongelmaa. Huollossa täytin, tai siis iskä täytti, juomarakkoon litran vettä ja juomapulloon energiajuomaa. Suuhuni tungin muutaman kourallisen sipsejä sekä muistaakseni suklaata ja join mustikkakeittoa. Se se muuten on hyvää polkujuoksun lomassa.

Huollossa törmäsin ystävääni, joka oli lähtenyt samalle matkalle. Hän joutui polviongelman vuoksi keskeyttämään ja sitä siinä harmiteltiin. Hattua täytyy kuitenkin nostaa, että hän osasi tehdä varmasti oikean päätöksen. En ole ollenkaan varma, että osaisinko tehdä itse keskeyttämispäätöksen ajoissa, sen verran kovapäinen olen. Se on kuitenkin hyvä muistaa, sillä jos näitä karkeloita meinaa enemmänkin kiertää, niin jossain vaiheessa se väistämättä tulee omallekin kohdalle. Toivotaan, että järki voittaa silloin tunteen.

Tänne sitä suklaata!
Matka jatkuu ja laulu soi
Sen enempää en huoltoon jäänyt aikaa tuhlaamaan, vaan lähdin reippaasti jatkamaan matkaa suklaapatukka kädessä. Heti huollon jälkeen oli pätkä hiekkatietä. Ja jos joku ei vielä tiedä, niin lähes vihaan muualla kuin metsässä juoksemista. Esimerkiksi tiellä juokseminen on mielestäni maailman tylsintä puuhaa. Kaivoinkin kuulokkeet esiin esimäistä, ja viimeistä, kertaa tälle reissulle ja pistin soimaan tämän hetken suosikkibiisini: Robin Schulzin OK:n. Musiikilla on kyllä ihmeellinen vaikutus. Kun joku biisi on todella hyvä, niin se saa olotilan muuttumaan hetkessä ja kiperänkin paikan tuntumaan kivalta. Muutaman kappaleen ehdin kuuntelemaan, ennen kuin reitti kääntyi taas metsään ja laitoin kuulokkeet pois. Ensimmäisen biisin sanat jäivät kuitenkin soimaan päähäni: It’s gonna be OK…


Tässä vaiheessa lienee hyvä tunnustaa, että muistikuvani reissun ajalta ovat aika hataralla pohjalla. Muistan kyllä asioita, mutta en sitä, missä järjestyksessä ne on tapahtuneet. Muistan törmänneeni upeisiin ihmisiin ja käyneeni heidän kanssaan hienoja keskusteluita. Muistan tsempanneeni ja tulleeni tsempatuksi. En vaan osaa sijoittaa näitä tapaamisia aikajanalle ennen ensimäistä huoltoa - ensimmäisen huollon jälkeen -  toisen huollon jälkeen. Olen siis kirjoittanut tämän parhaan arvauksen mukaan.

Ei tunnu missään...
Ennen ensimmäistä huoltoa oli oikeassa polvessa jo alkanut jotain vihlaisuja tuntumaan, mutta olin sivuuttanut ne onnistuneesti. Nyt kipu ja väsymys alkoi kuitenkin olla sen verran läpitunkevaa, että päätin jättää juoksun yrittämisen vähäksi aikaa. Peesasin yhtä 160k:n juoksijaa useamman kilometrin. Hänkin joutui kävelemään kipeän jalan takia, joten vaidoimme siinä kuulumisia ja kyselin häneltä innoissani kokemuksia ja vinkkejä eri kisoihin ja matkoille. 

Jossain vaiheessa alkoi satamaan lunta ja matkaseuralaiseni jäi pukemaan takkia päälleen. Itselleni kävely ja tankkaus oli tehnyt hyvää, ja hyppäsinkin yhden ohiviilettävän juoksijan matkaan. Pitkän pätkän pystyi taas nauttimaan huoksun huumasta. Maasto oli kuitenkin muuttunut jo pääsääntöisesti lumiseksi ja märäksi, mikä hankaloitti väsyneillä jaloilla juoksemista ja piti kengät märkinä ja varpaat kylminä. 

Ensin näin
Sitten näin

Hetki vain, ja askel kerrallansa
Toiselle, ja samalla viimeiselle huollolle saavuin jo aika heikossa hapessa. Väsytti, paleli ja polvea särki. Iloiset huoltojoukot saivat kuitenkin mielialan taas kohoamaan, eikä hetken aikaa lämpimässä autossa istumisestakaan haittaa ollut. Lisäsin yhden paidan ja laitoin lapaset juoksuhanskojen päälle. Vettä en enää reppuun lisännyt, mutta energiajuomapullon täytin. Viime vuodelta muistelin, että se oli ainut, mitä lopun nousuissa sai enää alas. Pari desiä mustikkakeittoa vielä huiviin ja sit eikun tunkkaamaan kohti Valtavaaraa. 

Nyt mielessäni soi pikkuveljeni tunnuskappale, hiukan modifioituna: Hetki vain, ja askel kerrallansa. Tätä hoin uudestaan ja uudestaa ja uudestaan kun kiipesin taas kohti yhtä Valtavaaran vale-huipuista. Ja niitä tuntui olevan tällä kertaa enemmän kuin viimeksi. Nyt ei pystynyt enää juomaan mitään, mutta löysin taskunpohjalta alkumatkalla säästelemiäni energia-viinikumeja. Ja voi pojat ne oli hyviä! Niistä sai tarvittavan lisäpotkun ja vihdoin oikea Valtavaaran huippu häämötti silmieni edessä. 

Valtavaaran huipulla

Mitä, nytkö tämä jo loppuu?
Tämä väliotsikko oli niin sanottu loppukevennys. Nimittäin tuollaista tunnetta ei viimeisessä nousussa, laskussa tai edes maaliviivan ylityksessä tullut. Valtavaaralta alas laskeutuminen olisi ollut terveelläkin jalalla haastavaa, mutta kipeällä polvella linkkamalla se tuntui kestävän ikuisuuden. Nyt pystyin sentään etenemään etuperin, joten oli kai sekin jotain. Tässä vaiheessa muita juoksijoita ei vilissyt enää niin tiuhaan tahtiin ohi, ja olinkin jo aika varma, että viimeisiä ollaan taas. 

Valtavaaralta alas päästyäni oli edessä vielä viimeinen nousu Rukalle. Lunta oli paljon ja rinne oli jyrkkä sekä liukas. Ilokseni huomasin, että muitakin oli vielä liikkeellä, en ehkä olekkaan viimeinen! Ylämäkien nousu oli tässä vaiheessa kaikkein helpointa ja kiristinkin tahtia päässä koko ajan soiden "...askel kerrallansa..." Juuri ennen ylämäen loppua ohitin jopa minua hitaamman kapuajan, ja koska hän näytti kuitenkin olevan ihan ok, jatkoin matkaani hiljaa mielessäni tuuletellen. 

Ja sitten, kuin taivaan lahjana maailmalle, tai ainakin väsyneelle polkujuoksijalle, tuli kyltti "500m maaliin". Päätin, että loppumatkan juoksen, kävi miten kävi. En tiedä voiko sitä nylkytystä varsinaisesti juoksuksi sanoa, mutta maaliin nilkutin valtavien suosionosoitusten saattelemana. Tosin nyt kun jäkeen päin mietin, niin ne suosionosoitukset saattoivat olla tarkoitettu myös varsinaisille voittajille, sillä palkintojenjako oli samaan aikaan käynnissä aivan maalialueen vieressä. Mutta äiti ja iskä ainakin hurrasivat minulle!

Olen voittaja, itsensä voittaja!


Kaikkensa antaneena
Itkuhan siinä taas tuli, mutta tällä kertaa silleen hyvällä tavalla. Olin oikein tyytyväinen ja onnellinen. Minä tein sen! Minä olen ultrajuoksija!! Sain kaulaani hienon mitalin (kyllä, mielestäni se on mitali) ja huoltojoukkojen ihmettelyn saattelema siirryin telttaan, jossa tarjoiltiin juoksijoille keittoa. Mitään ei kuitenkaan meinannut saada alas, muutaman hassun lusikallisen söin ja pari mukillista mustikkamehua join. Vilu alkoi olla jo niin kova, että pakko oli päästä lämpimään suihkuun. Suihkun jälkeen hautauduin peiton alle ja pyysin vielä lisäksi äitinkin peiton. Tuntui mukavalta olla äitin peiteltävänä. Itse en tuskin olisi pystynyt enää liikkumaan ollenkaan.

Huikea reissu! Huikeita ihmisiä! Huikeat huoltojoukot! Huikeat maisemat!
Ei tässä muuta oikein voi sanoa. 
Ensi vuonna jälleen, hiukan paremmalla kunnolla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti