Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2017, Part 3

Kolmas päivä alkoi valkenemaan ja venytellen avasin silmäni. Olin nukkunut hyvin. Itseasiassa loistavasti! 11 tuntia! Muutaman kerran muistan heränneeni kun käänsin kylkeä, mutta muuten olin nukkunut kuin tukki. Raikas ilma ja rasitus tuotti tulosta. 

Meil on metsässä nuotiopiiri

Kämpällä alkoi käydä kova kuhina, kun muutkin retkeilijät alkoivat heräillä ja valmistautua päivän koitokseen. Tulin siihen tulokseen, että mitä nopeammin pääsen matkaan, sitä parempi. Toiveissa oli nimittäin hiukan rauhallisempi tahti kuin edellisenä päivänä, ja mahdollisesti hieman enemmän pysähdyksiä. Tuvan kaasukeitin oli vapaana, joten keittelin ruokiin ja juomiin tarvittavat vedet siinä. Nuotiomeininki oli kuitenkin porautunut jo syvälle, sillä koko aamun soi päässä: "Meil on metsässä nuotiopiiri, minä sinne mene en. Pikkusiskolla suussansa hiiri, minä rokkia kuuntelen". Tämän laulun kylkiäisiä tuli myös elävä kuva isoveljestäni ja hänen kaveristaan pikkupoikina partiopuvut päällä. Naurua pidätellen pakkasin taas rinkkani ja iloisin mielin lähdin jatkamaan matkaa kohti seuraava ja viimeistä yösijaa, Porontimajokea. 

Jussinkämppä

Mitä minä haluan

Oli ihanaa olla taas matkalla. Hyvin nukutun yön huomasi niin mielialassa kuin ruumiissakin. Siinä missä rinkka oli eilen tuntunut viimeisien kilometrien aikana todella painavalta, oli se nyt kuin täynnä höyheniä. Uudet vaelluskenkäni olivat hanganneet yhden rakkulan kantapäähän, mutta rakkolaastarin jälkeen sekään ei haitannut. Olin hyvin tyytyväinen sekä uuteen rinkkaani, että kenkiini. Kaikkein eniten olin kuitenkin tyytyväinen itseeni. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt läpi aikamoisen henkisen myllerryksen. Jos joku on lukenut aikaisempia tekstejäni, tietää, että olin keväällä kaksi kuukautta sairaslomalla totaalisen uupumuksen takia. Tämä romahdus oli useiden asioiden summa, mutta suurimpana on varmasti ollut minun kykenemättömyyteni ilmaista omia tarpeitani. En ole osannut tai uskaltanut sanoa mitä haluan tai tehdä mitä haluan. Nyt olin siis hyvin tyytyväinen itseeni, sillä tällä hetkellä tein juuri sitä, mitä minä haluan.

Kullattu polku kohti tulevaisuutta

Kitkajoki

Hetken aikaa taivallettuani reitti lyöttäytyi Kitkajoen varteen. Tämä on toinen niistä kohdista, jotka on jäänyt mieleen aikaisemmilta reissuilta. Maisema oli ollut upea keväällä, mutta nyt, kun polku oli keltaisten lehtien peitossa ja maasto muuten vielä vihreä, oli näky henkeä salpaava. Miten luonto voikaan olla näin kaunis!

Kitkajoen varrella

Reitti kulki välilllä muutaman metrin joenpintaa korkeammalla ja välillä taas aivan joen tasalla. Yksi harha-askel, ja olisi päässyt uimaan. Kun joen seuraaminen loppui, tuli vastaan ensimmäiset kunnon nousut. Ohitin siinä oululaisen pariskunnan, jonka kanssa olin aikasemminkin vaihtanut muutamia sanoja. Itselle nämä nousut, jopa rinkan kanssa, tuntuivat yllättävänkin helpoilta. Kiitos polkujuoksu, kiitos mäkitreeni, kiitos jooga ja pilates.

Historiallinen hetki

Vastaan tuli kyltti: 

Siinähän sinä, vanha veikko, tapaamme jälleen. Muista hyvin elävästi hetken kahden vuoden takaa, kun käännyin tästä oikealle, Pientä Karhunkierrosta pitkin pois. Väsyneenä, pettyneenä, kipeää polvea linkaten. Mutta toisin oli nyt! Olin elämäni kunnossa! Väsymyksestä ei tietoakaan, mieli korkeammalla kuin pitkiin aikoihin ja polvet kunnossa. Hahaa! Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja hymyillen puhalsin ne tyhjäksi. Tästä lähtien tämä on pelkkää ylämäkeä!

Karhunkierroksen pikkuveli

Pieni Karhunkierros on nimensä mukaisesti, ja isosta veljestään poiketen, kierros. Reitit yhtyivät joksikin aikaa ja poluilla alkoi olla ruuhkaa. Pieni Karhunkierros on valittu Suomen suosituimmaksi vaellusreitiksi ja tänäänkin päiväretkeläisiä oli paljon liikenteessä. Aina kun pysähtyi ihailemaan maisemia, tuli muita vaeltajia ohi. Tuntui oudolta, jopa hiukan ei niin kivalta, sillä en kaivannut ihmisvilinään. Pysähdyin pitämään lounastaukoa reitin varrella olevalle Siilastuvalle. Nuotiopaikka oli aivan täynnä, joten tyydyin taas kämpän kaasukeittimeen. Harmitti vähän, sillä olisi ollut mukava mennä lämmittelemään nuotion ääreen. Pian tuvalle saapui aikasemmin ohittamani oululais pariskunta, ja rupattelimme siinä yhdessä lounaan äärellä. He olivat myös tulossa Porontimajoelle seuraavaksi yöksi, ja olikin kiva tietää, että seuraavalla etapilla on joitain tuttuja. Juuri kun olin lähdössä jatkamaan matkaa, tuvalle saapui vielä ensimmäisenä iltana kohtaamani herrasmies, joka kertoi myös tulevansa Porontimajoelle. Mähän tunnen täältä jo kaikki!

Oululaiset tiesivät kertoa, että seuraavaksi yöksi oli luvattu rankkasadetta, joka alkaisi jo illan aikana. Ei muuta kuin matkaan siis, jotta ehtisi tuvalle ennen kuin se alkaa. Loppupätkästä lyöttäydyin oululaisten seuraan, sillä rupatellessa matkanteko ei tuntunut läheskään niin raskaalta. Vaikka mieli oli hyvä, eikä ruumiskaan kovin väsynyt, niin päivä alkoi jo painamaan. Jossain vaiheessa alkoi satamaan, mutta ehdimme perille kuitenkin suhteellisen kuivina. 

Viimeinen yö

Porontimajoella on kaksi pienempää neljän hengen tupaa. Toinen on rakennettu pienen joen päälle, joten valitsimme maalla olevan. Joku oli viettänyt siellä lähiaikoina taukoa, sillä tupa oli aivan lämmin. Luksusta! Märät vaatteet kuivumaan tuvan katossa roikkuviin naruihin ja makuupussi ja -alusta auki. Huokutus käydä hetkeksi pötköllee oli suuri, mutta hikinen ja nihkeä olo vei voiton. Oli aikasempinakin iltoina käynyt kahlaamassa alusvaatteisillani joessa ja pessyt itseäni sen minkä siinä pystyi. Jääkylmä vesi tuntui ihanalta väsyneissä jaloissa, ja hetken huljuttelun jälkeen oli olo taas kun uudestisyntyneellä. Vielä puhdas ja kuiva paita päälle sekä villasukat jalkaa. Tämä se vasta on sitä elämää. 

Porontimajoen autiotuvat

Pian tuvalle saapui myös nuori herrasmies, ja kaikki yhdessä lähdimme tekemään ruokaa ulkona olevaan keittokatokseen. Nuotiosta oli turha haaveilla, sillä nuotiopaikka oli taivasalla ja vetta satoi nyt jo kaatamalla. Kahden hengen pasta-ateria upposi ilman ongelmia, vaikkei se mitään herkkua ollutkaan. Siinä niitä näitä jutellessa ilta pimeni ja pian olikin aika käydä nukkumaan. Käperryin omaan makuupussiini ja kuuntelin sateen ropinaa, kosken kuohuja ja tuulen kahinaa puissa. Tämä on viimeinen yöni metsässä. Oli haikea olo. Tottakai minulla oli ikävä perhettäni ja ajatus sisävessasta ja kuumasta suihkusta tuntui houkuttelevalta. Silti. Tämä retki oli minulle paljon enemmän kuin 82 kilometrin vaellus. Ennen lähtöä olin sanonut, että jos tästä selviän, niin selviän mistä vain. Nyt tuo tuntui kovin kliseiseltä ja merkityksettömältä. Tunne, joka nyt jo alkoi kumpuamaan jostain syvältä sisimmästä, ja joka tulisi vain voimistumaan viimeisen päivän aikana, oli jotain aivan muuta.

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2017, Part 2

Toiselle päivällä olin suunnitellut retken pisimmän matkan, reilut 24 kilometriä. Maasto pysyi pääosin helppokulkuisena, eikä vettäkään satanut kuin silloin tällöin. Matkalla oli paljon hienoja kohtia, joita olisi voinut jäädä ihailemaan, mutta olin lähtenyt aamulla matkaan vasta hiukan ennen kymmentä, ja halusin ehdottomasti ehtiä seuraavalle yöpaikalla, Jussinkämpälle, ennen pimeän tuloa. Tyydyin siis tekemään pikapysähdyksiä ja räpsimään paljon kuvia. Pysähdysten aikana oli hyvä myös viruttaa vartta vähän suoremmaksi. Varsinkin rintaranka tuntui painuvat kasaan rinkan painon alla. Note to self: lisää lihaskuntoa ylävartaloon.

En olis halunnukkaan
Oulangan luontokeskukselle oli ensimmäiseltä yöpaikaltani matkaa 9 km, ja ajattelinkin pitää siinä pitemmän tauon. Luontokeskuksella on tarjolla keittolounasta sekä muuta pientä suolaista ja makeaa. Kahvin kiilto silmissä lähestyin luontokeskusta, kunnes tajusin, että eihän minulla ole tarpeeksi rahaa mukana. Olin jättänyt rahapussin autoon ja ottanut mukaan vain 15e, juuri tätä kahvihetkeä varten. Muistin nyt kuintekin, että täytyyhän se bussi Rukalta Hautajärvelle (muistaakseni 14,50e) maksaa, joten hyvästi nyt luksukselta tuntunut Juhla Mokka, hyvästi hillomunkki, ja hyvästi höyryävä lohisoppa.

Oulangan luontokeskus, paljon takana, enemmän vielä edessä.

Pysähdyin luontokeskukselle täyttämään vesipullot ja hetkeksi istahtamaan. Nälkä alkoi kuitenkin jo kurnimaa, joten lähdin pian jatkamaan matkaa. Aivan luontokeskuksen lähellä sijaitsee yksi Karhunkierroksen hienoimmista koskista, Kiutaköngäs. Kosken pauhu alkoi kuulua jo kaukaa ja lähelle saapuessa se täytti koko pään. Valtavat vesimassa vyöryivät eteenpäin ja nostattivat ilmaan vesihuurun tauonneen sateen tilalle. Tähän oli pakko pysähtyä vähän pitemmäksi aikaa, pistää kamera taskuun, ja ihan vaan ihmetellä. Mitä kaikkea ovat nuo punertavat kallionseinämät kosken toisella puolella ehtineet näkemään. Mikä valtava voima kosken kuohuissa jyllää. Välillä sitä vaan tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi luonnon näyttäessä voimiaan.

Valmiskahvia ja purkkinuudeleita
Nälkä alkoi taas muistuttelemaan itsestään, joten irottauduin kosken lumoista ja jatkoin matkaa. Kävelin Kiutakönkäältä vielä nelisen kilometriä eteenpäin, kunnes vastaan tuli sopivan hiljainen nuotiopaikka. Tein tulet, keittelin vedet ja söin lounaaksi herkullista purkkinuudelia ja join jälkiruuaksi makoisaa valmiskahvia. Siinä, missä evääni mahdollisesti jäivät jälkeen Luontokeskuksen antimista, niin ympäristö voitti mennen tullen. Miten luonnolliselta nuotion äärellä istuminen tuntuikaan ja oli helppo olla yksin. En yhtään kaivannut sisälle tai ihmishälinään ja lautasten kilinään. Muutamia retkeilijöitä meni silloin tällöin ohi ja vaihdoin heidän kanssaan muutamia sanasia. Huomasin kuitenkin, etten ollut juttutuulella. Olin päässyt aika syvälle tämän retken sielunmaisemaan, ja siellä halusin nyt pysyä.

Jaksaa jaksaa
Matka jatkui taas hyvillä mielin ja tuoreen tuntuisilla jaloilla. Reitti kulki pitkän pätkän ylhäällä harjun päällä, kun taas reittiä mukaileva Oulankajoki alhaalla laaksossa. Tämä kohta on jäänyt mieleen sekä aikaisemmalta vaellukselta, että kevään NUTS Karhunkierros juoksultakin. Aivan mahtava maisema!

Ohitin Ansakämpän, jossa olimme kaksi vuotta sitten yöpyneet, ja josta silloiset matkaseuralaiseni joutuivat kääntymään takaisin Luontokeskukselle Seppo-koiran verillehankautuneiden kainaloiden takia. Muistan elävästi sen tunteen, kun lähdin silloin kolmantena aamuna yksin matkaan. Jännitti niin vietävästi, mutta silti olin intoa täynnä. Pärjäänkö minä? Jaksanko minä? Saanko keitettyä itselleni ruokaa? Tuleeko karhu vastaan? Ihan varmasti pärjään! Suomalaisella sisulla ja Pohjois-Karjalaisella peräänantamattomuudella! No, pärjäsinhän minä, kunnes polvi petti. Nyt yritin hakea tuosta tunteesta voimaa. Jalat ja rinkka alkoivat nimittäin painamaan. Takana oli jo 17 kilometriä ja huonosti nukuttu yö.

Puoliväli, enää muutama kilometri Jussinkämpälle!

Vihdoin perillä
Puoli seitsemän aikoihin illalla saavuin vihdoin väsyneenä, märkänä ja nälkäisenä Jussinkämpälle. Olin matkalla lähettänyt universumille viestejä, että säästäisi minulle edes yhden nukkumapaikan kämpästä, ja kyllä, universumi kuunteli! 20 hengen tuvassa oli juuri minun ja tavaroideni mentävä kolo, johon kellahdin rinkkani kanssa. Oli ihana olla lämpimässä ja hetki vain pötköttää. Pian piti kuitenkin alkaa taas toimimaan, jotta saisi syötyä ja sitten nukkumaan. Muut retkeilijät keittelivät ruokiaan kämpän katoksen alla trangioilla ja kaasukeittimillä, mutta minä halusin jatkaa nuotiolinjalla niin kauan kuin mahdollista. Ulkona satoi, joten suuntasin eväideni kanssa pihalla olleeseen kotaan. Onnistuneesti pilkoin taas puut ja sytytin nuotion. Pikkuhiljaa kota alkoi lämpiämään ja vesi kattilassa poreilemaan. Jotain maagista nuotioon tuijottamisessa on. Liekkien tanssi ja puiden rätinä, sitä olisi voinut tuijottaa vaikka koko yön. Silmät alkoivat kuitenkin jo painamaan, joten suuntasin takaisin kämpälle ja suoraan makuupussin sisään. Oli ihana kääriytyä pehmeän ja lämpöisen makuupussin sisään, painaa silmät kiinni ja antaa unen tulla.

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2018, Part 1

Bucket list
Kirjoitimme mieheni kanssa jokunen viikko sitten bucket listejä, ja ensimmäinen asia, joka minulle tuli mieleen, oli vaeltaa koko Karhunkierros. Kaksi vuotta sitten samainen vaellus keskeytyi ikävästi 60 km kohdalla kipeän polven takia, ja siitä asti mielessä on pyörinyt, että jonain päivänä vielä. Ja ehkä hitaasti hiipinyt syksy toi taas tämän ajatuksen mieleeni.

Monestihan nämä bucket listin asiat ovat paljon rahaa, aikaa tai valmisteluita vaativia, kuten "Käydä Niagaran putouksilla" tai "Kiivetä Mount Everestille", mutta kun kerroin tämän ensimmäisen kohtani miehelleni, niin hän sanoi, että sinnehän nyt voi lähteä vaikka ensi viikolla. HÄ!? Eikä voi. Ei mitenkään. Ei mulla oo rinkkaa. Eikä vaelluskenkiä. Eikä oikeestaan aikaakaan... Vai voiko sittenkin... Ehkä voi. Eihän se ole kuin suunnittelukysymys. Olisihan tässä parin viikon päästä muutama mahdollinen viikonloppu. Mutta kenen kanssa? Kuka pystyy lähtemään näin lyhyellä varotusajalla? Ei nyt ainakaan yksin!!

Yksin
Niin, pitää varoa mitä toivoo, ei saa koskaan sanoa "ei koskaan", ja mitä näitä nyt on. Erinäisten tapahtumasarjojen jälkeen starttasin torstaina 7.9. auton nokan Porista kohti Pohjoista. Yksin. Yövyin matkalla lapsuudenkodissani, yksin, sillä vanhempani olivat lähteneet sopivasti reissuun. Tuntui oudolta olla yksin. Välillä teki mieli nauraa ääneen ja välillä alakulo valtasi mielen. Mutta tämä oli vasta alkua ja perjantaina, aikaisin aamulla, auton nokka kääntyi kohti Hautajärvellä sijaitsevaa Karhunkierroksen luontokeskusta. Yksin.

Tästä se lähtee
Ajoin autolla suoraan reitin pohjoispäätyyn. Viime kerralla jätimme auton Rukalle ja menimme bussilla Hautajärvelle, mutta tuo bussi on perillä niin myöhään, että ensimmäisenä päivänä ei pitkälle valoisalla pötkinyt. Nyt en tahtonut matkata pimeässä hetkeäkään, sillä tiedän kyllä mitä kivaa pääni pimeässä metsässä olisi kehitellyt. Ensimmäiselle etapilleni, Taivalkönkään autiotuvalle, oli matkaa 19 kilometriä. Noin kello yksi iltapäivällä kiristin kenkien nauhat, heitin rinkan selkään ja nappasin pari selfietä (ei julkaisukelpoisia). Retki alkakoon.

Portti Karhunkierrokselle

Mitäs nyt?
Rinkka tuntui alussa hieman epämukavalta, olihan se vielä uutuuttaan kiiltelevä. Muuten askel oli kevyt. Ensimmäinen kilometri taittui, ja sitten toinen. Tässä sitä nyt ollaan. Vaeltamassa. Ihan yksin. Keskellä metsää. Kaikki, mitä seuraavan kolmen vuorokauden aikana tulen tarvitsemaan, roikkuu selässä mukana. Todella omituista. Ensimmäinen riippusilta tulee vastaan ja ylitän sen hieman epävakain askelin. Rinkka heiluu selässä. Olo on odottavainen. "Hetki vain ja askel kerrallansa..."

Merkittävä matka, ensimmäisen tauon paikka

Ensimmäinen tauko
Tiesin kyllä, että rinkan kanssa kävely on hitaampaa, mutta yllätyin silti, miten hidasta se oli. Tai ehkä se vain tuntui hitaalta, kun ei ollut ketään kenen kanssa höpötellä, eikä ollut ihan vielä päässyt sisälle tähän vaelluksen ytimeen. Noin 3,5 tunnin matkaamisen jälkeen tuli vastaan sopivan tuntuinen laavu, ja päätin pitää siinä ensimmäisen tauon. Nuotio palamaan, joesta vettä, ja sitten odotellaan. Ja siinä odotellessa se vihdoin tuli. Rauha. Kun katseli virtaavaa jokea ja nuotiossa loimuavia liekkejä, tuli olo, että tässä minun kuuluu olla juuri nyt. Ei kiire minnekkään. Ei tarvetta tehdä mitään. Ei puhua, ei pyytää, ei käskeä, ei komentaa. Ei kuunneella muita kuin luontoa; vesi, tuli ja tuuli.

Täältä se löytyi, rauha.

Pää tyynyyn ja nukkumaan
Tauon jälkeen olo oli kuin uudesti syntyneellä ja keveällä askeleella loppumatka sujui yhdessä hujauksessa. Kun saavuin Taivalkönkäälle, oli tuvassa oli jo 5 muuta vaeltajaa. Yläkerta oli kuitenkin täysin tyhillään, joten pistin pesäni sinne. Muut keittelivät ruokiaan sisällä olevalla kaasukeittimellä, mutta minä halusin saada autenttisen eräkokemuksen, joten lähdin ulos virittelemään nuotiota. Nuotiopaikalle oli saapunut myös yksinään vaeltamassa ollut nuori herrasmies ja hän jäikin siihen kanssani iltaa istumaan. Oli mukava höpötellä jonniin joutavia illan pimetessä. Yhdeksän jälkeen kömmin tupaan ja makuupussin sisään. Väsytti, mutta uni ei meinannut tulla. Alusta tuntui kovalta, välillä oli kylmä ja välillä kuuma. Oli outoa olla aivan pilkkopimeässä. Koski pauhasi, mutta silti oli jollain tapaa hiljaista. Hiljaista, yksinäistä ja pimeää.

Ensimmäinen yösija Taivalkönkään autiotuvan yläkerrassa

Puuro se naisen polulla pitää
Huonosti nukutun yön jälkeen heräsin harmaaseen aamuun. Vettä ei vielä satanut, joten päätin tehdä taas nuotion ja keitellä aamupuurot ja -kahvit siinä. Pikkuhiljaa, veden alkaessa poreilla, alkoi mielialakin taas nousemaan. Minä saan olla täällä! Upean luonnon keskellä! Minä saan vaeltaa koko päivän! Nähdä hienoa maisemia, tutustua uusiin ihmisiin ja testata, miten kehoni jaksaa! Koin olevani etuoikeutettu.

Nuotiopaikan vieressä oli vattupuskia, joista keräsin kourallisen marjoja puuron sekaan. Nami maiskis! Kahvi oli valmiskahvia, mutta maistui näissä olosuhteissa oikein mainiolta. Tuvan vieressä virtasi vuolas koski ja kävin ottamassa siitä pienen viedopätkän. Nyt alkoi vettäkin satamaan. Kamat kasaan, sadevaatteet päälle ja matkaan.

Kaikki sulassa sovussa
Kun taivaltaa yksin tunti toisen perään, ehtii miettimään jos jonkinlaisia ajatuksia. Muistan lukeneeni jostain, että ihmisellä voi olla vuorokauden aikana jopa 70 000 ajatusta. Tämä voi tuntua paljolta, mutta nyt, kun "tylsiä" hetkiä ei voinut täyttää älypuhelimella, niin en ihmettele tuota luka enää yhtään. Välillä päässä kävi sellainen vilinä, että piti tietoisesti vetää peli seis ja keskittyä olennaiseen: ympäröivään luontoon. Karhunkierros kulkee läpi Oulangan Kansallispuiston, joten luonto on saanut elää omaa elämäänsä ilman ihmisen kosketusta. Ja sen kyllä huomasi. Yksi usean puun ryhmä kiinnitti huomioni. Siinä kuusi, mänty ja koivu kasvoivat rinta rinnan, toisiinsa nojaillen, ja yhdessä jo kaatumassa olevia keloja kannatellen. Tähän kuin pysyisimme me ihmisetkin. Elämään sulassa sovussa, ei omaa etua ajatelle, vaan toisiamme tukien.

Luonnosta mallia

Tämä ajatus mielessä jatkoin matkaani halki sateisen erämaan...