Eeppinen talviseikkailu 6.-7.2.2021 Part 2

 

Me vielä pärjätään

"Turvallista matkaa!"

"Onneksi on sentään tähtitaivas"

"Koittakaahan pärjätä!"

Poikaporukan tsemppaukset ei paljoa lämmittäneet kun lähdimme suunnistamaan kohti pimeyttä ja Korsua. Kello oli 22:30 ja keho epätoivoisesti unen ja levon tarpeessa. Kun tuvan ja sen pihalla olleen nuotion valot jäivät taakse ja pimeys nielaisi meidät jälleen sisäänsä, kun askeleet löysivät taas paikkansa polulta ja hengitys höyrysti kasvoja kehystävät hiukset valkoiseksi villaksi, olimme taas matkalla. Seikkailemassa. Ja siitähän tässäkin retkessä oli kysymys. 

Matkaa Korsulle oli vajaa kaksi kilometriä. Ensimmäinen 800 metriä kulki samaa reittiä takaisinpäin ja päätyi Kakkurin laavulle. Pidimme siinä lyhyen hengähdystauon. Istahdimme alas ja katse osui laavun nurkassa olevaan puukasaan. Hhmmm... Korsulla ei ole puita, mutta täällä on... Matkaa on jäljellä enää reilu kilometri... Ja siitähän se ajatus sitten lähti. Ystävätär sanoi hyvin jaksavansa kantaa vielä hieman lisää, joten lappasimme hyvän sylillisen halkoja hänen rinkkansa päälle, kiristimme nauhat ja matka jatkui taas. 

Laavulta Korsulle johtava polku olikin sitten asia erikseen. Tähän mennessä polut olivat olleen ainakin jonkin verran kuljettuja, mutta tällä polulla ei ollut kävellyt kukaan pitkään aikaan. Lumessa näkyi vain kevyt painauma, jossa oletimme polun menevän ja jota pitkin lähdimme tarpomaan. Onneksi puissa olevat punaiset merkit toivat hieman lisää varmuutta suunnistamiseen. Polun alkupäässä oli pätkä pitkospuita, jotka lumenkin alta helpottivat menoa, mutta kauaa ei sekään ilo kestänyt. Muutaman kerran alkoi jännitämään oikein kunnolla kun punaista läikkää ei meinannut löytyä, mutta onneksi lehmän hermot pitivä ja lopulta seuraava läikkä taas löytyi. 

Kuin viimeisenä koettelemuksena loput parisataa metriä polku kiemurteli suurien kivenjärkäleiden välissä. Tällä pätkällä joutui oikeasti jännittämään mihin astui. Nimittäin jos jalka olisi tippunut kiven koloon ja  olisi rinkka selässä kellahtanut kumoon ei pystyyn enää olisi ollut nousemista. Ja kun toinen olisi yrittänyt toista auttaa, oltaisiin molemmat pian pötkötelty rintarinnan luonnon helmassa. Siinä oltaisiin saatu ihailla tähtiä loppuyö ja toivoa että aamulla joku tulisi ja kärräisi meidät kaupunkin.

Kuin ihmeen kaupalla pysyimme kuitenkin pystyssä ja tunnin taivaltamisen jälkeen, kello 23:30 olimme vihdoin Korsulla! 

Ollaan me ennenki Korsos oltu keskellä yötä

Harvoin on mikään näyttänyt niin lohdulliselta kuin kivien välistä pilkistävä katto. Me tehtiin se! Me päästiin perille hengissä! Jätimme rinkat korsun ulkopuolle ja lähdimme tarkastamaan ympäristöä. Korsun takana oli puuvaja ja vastoin kaikkia odotuksia siellä olikin puita! Ei ollut riemulla rajaa kun lappasimme niitä syliin ja palasimme takaisin korsulle. 

Katto oli matalalla ja oviaukko vain reilun metrin korkuinen.Kyyristelle ahdoimme itsemme ja rinkkamme sisään. Rakennus oli melko iso, kaksi leveää laveria toisella seinustalla, pieni kamina ja hylly täynnä tyhjiä viinapulloja toisella. Maapohjan päällä oli muutama lankku, seinien väleihin oli tungettu pressuja ja muovipusseja ilmeisesti tukkimaan rakoja. Toisessa päädyssä oli myös pieni ovi, jonka reunoilla oli reilut raot joista kylmä ilma virtasi sisään. Mutta se ei haitannut, sillä meillä oli yöpaikka ja kova luotto, että varusteet kestävät pakkasen vaikkei tupaa saataisi yhtään lämmitettyä. 

Ei ystävätär kuitenkaan ollut turhaan kovalla työlla kantanut puita pitkin yöistä metsää, joten ei muuta kuin tulta virittelemään. Pienen liekin sain aikaiseksi ja seuraavaksi trangia tulille, sillä jotain lämmintä olisi saatava. Vettä olimme pakanneet mukaan vain janojuomaksi, joten ystävätär kävi kauhaisemassa ulkoa kupillisen lunta, jonka sulattamalla saimme teeveden kiehumaan. Levitimme makuualustat ja makuupussit laverille ja aloimme valmistautumaan yöpuulle.

Kaverille kans

Jostain syystä kamiina ei ottanut syttyäkseen. Epäilin, että syynä oli liian isot ja jäiset puut, joten kaivoin puukon esiin ja aloin hakkaamaan sen avulla pienempiä suikaleita halkojen reunoista. Samalla katselin kun ystävätär hytisi kaikki löytämänsä vaatteet päällä, lämmityspalat sukissa ja lapasissa, nenä vain hieman makuupussin uumenista pilkottaen. "Tulikohan tehtyä virhearvio kun johdatin meidät tänne?" mietin hiljaa mielessäni, mutta ääneen vakuutteli, että kohta lämpiää, ei mene enää kauaa. Olisipa hyvä jos olisin käynyt sen eräopas koulun, saisin silloin varmasti tulenkin syttymään. Pian laverilta alkoi kuitenkin kuulumaan tuhinaa, joten uskalsin itsekin hieman hengähtää. 

Olin tehnyt parhaani kamiinan suhteen, pieni tuli rätisi pesässä, joten päätin itsekin yrittää yöpuulle. Kömmin makuupussiin, vedin vetoketjun kiinni ja kiristin hihnat. Päällä oli merinovillainen kerrasto, fleece-housut ja paksu villapaita. Käsissä merinovillaiset kynsikkäät, jaloissa kahdet villasukat, päässä pipo. Untuvapussin sisässä oli merinovillainen sisäpussi jonka olin ostanut varmuuden vuoksi. Työkaverin vihjeestä olin vielä vuorannut makuupussin avaruuslakanalla, jolloin kehosta huokuvan lämmön tulisi heijastua takaisin päin. Olin tehnyt kaikkeni ja silti tuntui kylmältä. Varsinkin naamaa palelsi, sillä pieni tuli kamiinassa ei ollut lämmittänyt ilmaa juuri lainkaan. Pakkasta oli sinä yönä reilusti yli 10 astetta eikä se paljoa lämpimämpää korsun sisälläkään ollut. Puhalsin kuitenkin kynttilät sammuksiin ja napsautin otsalampun pois päältä. Oli pakko saada unta.

*rapinaa

"Mikä se oli??"

*lisää rapinaa

"Nyt kyllä!!!"

*rapinaa rapinaa rapinaa

Ystävätär jatkoi tuhinaa kun napsautin otsalampun päälle ja suuntasin sen kohti rapinaa. Näin kuinka roskiksen virkaa toimittava vaaleanlila muovipussi liikkui edestakaisin. Lisää rapinaa lähempää. Suuntasin lampun kohti keittoastioitamme ja näin kuinka häntä vilahti piiloon. Rapinaa lattialta. Käänsin valokeilan sen suuntaan ja pieni karvapallo vilisti kovaa vauhtia nurkkaan. Suuntasin lampun tuvan toiseen laitaan, jossa neljäs kaverus kiipesi pitkin seinää.

Jaahas, täällä on hiiriä. En pelkää hiiriä, mutten niitä välttämättä kainaloonkaan halua, joten ylös taas ja hommin. 

Ystävättären tuhistessa tyytyväisenä vein roskapussin ulos, pakkasin kaikki tavaramme rinkkoihin, keittoastiat ja ruuat kangaskassiin, muovipussiin, jätesäkkiin ja vielä rinkan sisälle. Ja kun kerran olin taas ylös noussut, niin päätin vielä yrittää saada tulta heräteltyä. Pienin puita, vuolin lastuja ja lopulta sain kuin sainkin myös muutaman isomman puun syttymään. Kello oli 3:30 kun vihdoin kömmin takaisin makuupussiin. Jännittyneenä jäin kuuntelemaan, mutta mitään muuta kuin tulen rätinää takasta ei kuulunut. 

Ystävätär: "Joko herätään?"

Minä: "Mitä kello on?"

Ystävätär: "Puoli 8"

Minä: "Ei missään nimessä!"

Vastoin kaikkia odotuksia

"Joko nyt?"

"Mitä kellon on?"

"Puoli 11"

"Jösses!"

Vastoin kaikkia odotuksia olimme nukkuneet kuitenkin hyvin. Kerran muistan kylkeä kääntäessäni olleen hieman viileä, mutta kun heräsin makuupussin sisällä oli ihanan lämmin. Myös ystävätär oli saanut nukutuksi ja ainakaan omien sanojensa mukaan ei ollut palellut yöllä. Ehkä tämä reissu ei ollutkaan niin surkea floppi kuin olin pelännyt. Ehkä seikkailija-ystävätär lähtee kanssani vielä uudelleenkin talviselle retkelle. 

Kello oli tosiaan jo puoli 11, joten piti alkaa toimimaan. Ylös pussista, äkkiä lisää vaatetta päälle, lunta kattilaan ja kahvit tulille. Virittelin kamiinaan vielä pienen tunnelmatulen ja aloin etsimään puurotarvikkeita. Montaa kertaa en ehtinyt pusseja rapistelemaan kun yksi viimeöisistä ystävistämme kurkisteli laverin reunalta. Hän oli niin utelias ja ilmeisen tottunut ihmisiin, että ei meinannut lainkaan antaa meidän syödä rauhassa. Kovin nautinnollinen aamupalahetki se ei ollut kun uusi ystävämme yritti milloin mistäkin nurkasta päästä osille, mutta saimme lopulta puurot syötyä ja kahvit juotua ja oli aika palata polulle.

Pakkasimme tavarat ja hyvästelimme Korsun. Keho oli yllättävän hyvässä kunnossa ja valmis liikkumaan, vaikka vähän jännitti edellisen päivän rasituksen ja huonosti nukutun yön jälkeen mitä tuleman pitää. Yön tai aamun aikana polulla oli liikkunut muitakin retkeilijöitä, joten ensimmäinen pätkä joka yöllä oli tuntunut lähes ylitsepääsemättömältä, meni kuin siivillä. Laavu tuli vastaan nopeammin kuin kumpikaan oli osannut kuvitella, ja nopean vessatauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti Kronikiston nuotiopaikkaa, jossa oli tarkoitus pitää ensimmäinen pidempi tauko.

Tonnikalaleipää ja taidetta

Yksi parhaista retkieväistä mihin olen törmännyt on ehdottomasti ohuenohuet ruispalat ja päälle tonnikalaa aurinkokuivatuillla tomaateilla maustettuna. Tämä toimii joka kerta ja niin se toimi nyttenkin. Emme lähteneet keittämään lämmintä ruokaa, sillä aamupalasta oli vain muutama tunti aikaa. Kahvit kuitenkin pistimme porisemaan ja pannun lämmitessä nautimme vain tunnelmasta. 

Metsässä olo on jotain aivan muuta toista. Se rauha ja hiljaisuus joka valtaa mielen on melkein käsin kosketeltavaa. Ei ole kiire minnekään, ei tarvitse tehdä mitään. Hengittää vain, ja olla.

Lounastauon jälkeen pakkasimme taas tavarat ja lähdimme jatkamaan taivallusta. Matkaa perille oli vielä reilu kuusi kilometriä ja kova tavoite oli päästä valoisan aikana takaisin autolle. Eilen tästä kävellessämme oli ollut jo pimeää, joten nyt pääsimme nauttimaan myös Joutsijärven kauniista maisemista. Olipa joku taivaltaja käynyt tekemässä järvenjäälle taidettakin muita retkeilijöitä ilahduttamaan. 

Nytkö tämä jo loppuu?

Matkan teko jatkui iloisesti rupatellen. Vielä ei jalka painanut liikaa, kun vaan malttoi pitää tahdin tarpeeksi verkkaisena. Kävelimme myös pitkiä matkoja hiljaisuuden vallitessa, omiin ajatuksiimme uppoutuneena, mutta hyvän ystävän kanssa sekin tuntui täysin luonnolliselta. Valkoiseen maisemaan tottuu ja kävely tuo rytmiä tekemiseen. Pian mieli vaipuu lähes meditatiiviseen tilaan. Ajatukset jäävät taka-alalle, mieli rauhoittuu ja tyhjenee. Lumi narskuu kenkien alla. Sormien päitä kipristelee.

Pian tulimme kohtaan jossa olimme eilen naksauttaneet otsalamput päälle. Tuntui omituiselta olla tässä taas. Edellinen vuorokausi tuntui kuin unelta, mutta kipuilu pohkeissa ja painon alaselässä rinkan alla muistutti sen olevan totta. Samalla mieleen alkoi pikkuhiljaa hiipimään haikeus, joka oli tuttu aikaisemmilta retkiltä. Vaikka tällä retkellä on tullut koettua isompia vastoinkäymisiä ja suurehkoa jännitystä oman pärjäämisen suhteen, on se silti, tai ehkä juuri se takia, yksi parhaimmista reissuista ikinä. No okei, mikään ei vedä tai tule vetämään vertoja viime kesän Norjan reissulle, mutta tämä tulee heti hyvänä kakkosena. 

Ennen viimeistä metsätieosuutta istahdimme vielä hetkeksi tien reunaan. Keho alkoi olla melko valmis. Kovin paljoa pidemmälle ei olisikaan enää jaksanut. Ja hyvä niin. Eipähän jää harmittelemaan, että emme ehtineet kiertää koko kierrosta läpi. Jatkoimme matkaa metsätietä pitkin. Puolen välin tienoilla tiellä oli kulkenut auto, joten pääsimme mekin taivaltamaan loppumatkan rintarinnan. Se tuntui hyvältä. Vaikka pidän yksin vaeltamisesta, niin yhdessä koettu seikkailu on aina tuplasti mahtavampi. Ja ilman ystävätärtä en olisi tästä reissusta selvinnyt. 

Eeppinen talviseikkailu 6.-7.2.2021 Part 1

 

Ei mittään pientä talviretkeä olis?

Olo muuttuu helposti levottomaksi jos ei ole näköpiirissä jotain reissua, retkeä tai muuta seikkailua, joten heti tammikuun alusta laitoin kalenteriin merkinnän: "Yön yli metsässä". En ole koskaan aikaisemmin ollut talvella yötä metsässä, mutta jostain se on aloitettava. Päätin että lähden vaikka yksin, jos ei kukaan innostu mukaan, mutta onneksi ystävätär on aina valmis kun vähänkään vilauttaa mahdollisuutta seikkailuun. Siitä alkoikin sitten suunnittelu, tarvikkeiden vertailu ja myönnettäköön, armoton jännitäminen. 

Paikaksi valikoitui lähimaastosta löytyvä Joutsijärven kierros ja alkuperäinen suunnitelma oli kiertää se kokonaan. Ensimmäinen reitti valinta (Tammen leirikeskukselta myötäpäivään, yöpyminen Tuurunkankaan autiotuvalla, toisena päivänä loppureitti ympäri) kariutui autiotuvan romahtaneeseen avotakkaan ja tuvan sulkeutumiseen retkeilijöiltä huoltöiden ajaksi. Seuraava vaihtoehto yöpymiselle oli reitin pohjoispäässä sijaitseva Sisälmystenlahden autiotupa. Sinne pääsisi näppärästi jättämällä auton Silokallion kurssikeskuksen läheisyyteen ja kävelemällä reittiä vastapäivään. Viikkoa ennen h-hetkeä kävimme vielä työkaverin kanssa katsastamassa tuon tuvan ja kaikki näytti olevan kunnossa: puita oli riittävästi, kirves ja saha niiden työstämiseen sekä leveät laverit ja iso takka. 

Varustelista

- Uusi untuvapussi, mukavuuslämpötila -22 astetta ✔

- Merinovillainen sisäpussi ✔

- Puhallettava makuualusta + solumuovi alusta ✔

- Täysi kaasupullo trangiaan ✔

- Suklaata, karkkia, lisää suklaata ✔

- Kahvia, teetä, vettä ✔

- Otsalamppu + varapatterit ✔

- Merinovillaiset kynsikkäät ✔

- Merinovillaisia aluspaitoja ✔

- Merinovillaisia villasukkia ✔

- Merinovillaiset kalsarit ✔

Tähän väliin fun fact by ystävätär ja aamun merinolammasohjelma: Merinolampaat tulee keriä vähintään kerran vuodessa, muuten ne saavat lämpöhalvauksen. Muistathan merinovillaisia tuotteita ostaessa tarkistaa, että villan tuottaneet lampaan eivät ole joutuneet mulesing-toimenpiteen uhriksi, vaan tuotteet ovat "Mulesing-free". 

- Trangia, kuksa, lusikka ja ruokaa ✔

Kaikki tarpeellinen pakattu, joten matkaan mars!

Sinne sinne

Pääsimme starttaamaan ultimaattisen talvieräilyretken Silokallion kurssikeskuksen läheisyydestä lauantaina klo 15:30. Jännitystä ja kauhunsekaista intoa oli ilmassa ja puhkuimme innostusta kun kaarsimme vaelluskengissämme rinkat selässä heiluen kohti synkkää Satakuntalaista erämaata. 

Todellisuudessa erämaa ei ollut millään muotoa synkkä, sillä aurinko paistoi ja joka paikka pienimpiä puunoksia myöden oli kuorrutettu valkoisella pehmeällä pakkaslumella. Eikä erämaakaan mitään erämaata ollut, ensimmäiset kilometrit taivalsimme pitkin metsäautotietä ja kun polkuosuus alkoi, oli sekin suhteellisen helppokulkuista. 

Matka eteni kuulumisia vaihdellen (ja niitähän riitti, koska edellisesta kohtaamisestamme oli kulunut jo 5 päivää!!) ja polun ylle kaartuneiden puiden oksia väistellen. Vähän väliä piti pysähtyä ihmettelemään ja ihastelemaan metsän kauneutta. Ja sitä hiljaisuutta! Kun mitään ei kuulu. 

Ilma oli muutenkin aivan täydellinen, pakkasta reilut 5 astetta, ei tuulta, pelkkää aurinkoa. Oli helppo olla onnellinen ja tuntea olevansa juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan. Jostain kumman syystä 12 tunnin päästä olo ei ollut enää aivan yhtä euforinen... Mutta eipäs mennä asioiden edelle. 

Pystykahvit ja tonnikalaleivät

Ensimmäisen tauon pidimme 45 minuutin taivalluksen jälkeen. Olimme edenneet noin 2,5 km, mikä jäi vain hieman arvioimastani 3 km/h matkavauhdista. Lumisen polun ja painavan rinkan yhdistelmä hidasti yllättävän paljon vauhtia, mutta en osannut olla huolissani. Meillä oli tiedossa jo etukäteen, että loppumatka mennään pimeässä, joten otsalamput olivat valmiina. Ensimmäiset kahvit juotiin termarista ajan säästämiseksi, ja kahvin kanssa nautittiin herrrrkulliset ruisleivät tonnikalalla. Ham ham!

Matka jatkui jälleen kevein askelin ja innokkaasti maailmaa ja varsinkin omia elämiämme parantaen. Pikkuhiljaa taivalluksen edetessä myös taivas alkoi himmenemään ja ilta hiipimään yllemme. 

Kun pimeys laskeutuu...

Noin neljä kilometriä ennen maalia, eli Sisälmystenlahden autiotupaa oli aika kaivaa otsalamput esiin. Pimeä tuli kuin nappia painamalla. Hetki sitten käveltiin vielä ihan valoisassa ja kohta ei omaa nenäänsä erottanut. Tosin ei sitä taida nähdä muutenkaan... 

Pimeässä metsässä kaikki tuntuu jotenkin erilaiselta. Hiljaisuus on syvempää, lumi upottavampaa, matkat pidempiä ja ilma kylmempää. Mutta kun katsoo taivaalle on silmien edessä miljoonittain hohtavia timantteja. Olimme kovin onnekkaita kun taivasta ei peittänyt pilviverho, vaan saimme seuraksemme tuikkivat tähdet. Pitkään ei tosin näitä kauneuksia kerrallaan tohtinut jäädä katselemaan, sillä lämmmin tupa, höyryävä ruoka ja pehmeä makuupussi tuntui houkuttelevan entistä enemmän...

Ihan just tätä ei tilattu

"Ihan pian ollaan perillä" sanoin ystävättärelle. "Olen melko varma että tämän ylämäen jälkeen tupa häämöttää pimeydessä. Kunhan siellä ei vain ole mitään iljettäviä ihmisiä vaan saadaan olla rauhassa". Niin, ne kuuluisat viimeiste sanat, jotka tuvan kuistilla seisoneet miehet todennäköisesti myös kuulivat. Sillä heti kun päästin nämä suustani näin puiden välistä pilkistävät otsalamput. Neljän hengen tupaan oli jo majoittunut viiden hengen poikaporukka, joka oli eväistä päätellen tullut viettämään "poikien mökkiviikonloppua", sekä turkulainen pariskunta, joka ei toivottavasti ollut suunnitellut viettävänsä romanttista lemmenyötä takkatulen ja kynttilöiden loisteessa. Ellei sitten remuavat nuoret miehet, minttukaakao ja matkakaiuttimesta raikava reggae-musiikki ja väliin eksynyt suomi-iskelmä ole turkulaisten käsitys lemmenlomasta. No oli miten oli, kävi hyvin pian selväksi, että me ei sinne tupaan enää mahduta. 

Jos olisi epätoivoon taipuvainen ihminen, olisi ollut aika vaipua epätoivoon. Matkaa oli takana reilu 10 km, kello oli 8 illalla, oli pimeää, kylmää, kova nälkä, eikä tietoakaan yösijasta. Onneksi mennään yleensä posin kautta, joten ei muuta kuin trangia tulille ja kokkaamaan. Äiti aina sanoi, että tyhjällä mahalla ei kannata tehdä suuria päätöksiä. Tai ei se ehkä ollut äiti joka niin sanoi, mutta päätimme nyt kuitenkin syödä ensin. Herkullisen ja ravitsevan kaura-kasvis aterian poristessa pannussa aloin tutkimaan kartasta vaihtoehtoisia yöpymispaikkoja. 

Kilometrin päässä oli laavu, mutta ihan en ollut vielä valmis niin extremeen talviyöpymiseen. Noin kahden kilometrin päässä kahteen eri suuntaan oli karttaan merkitty kaksi autiotupaa. Nuoret miehet tiesivät kertoa, että toinen on savupirtti, joten sitä ei voi edes yrittää enää lämmittää. Toinen on vanha korsu, jossa on pieni kamiina mutta todennäköisesti ei puita. Onneksi on Facebook ja siellä erilaisia eräilyryhmiä. Noin 10 minuutissa sain tiedon, että ei, siellä korsulla ei ole puita. Mutta muuten kauhean kiva paikka nukkua. Joten kynttiläillallinen naamariin, kamat kasaan ja kohti yönselkää....