keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Eeppinen talviseikkailu 6.-7.2.2021 Part 2

 


Me vielä pärjätään

"Turvallista matkaa!"
"Onneksi on sentään tähtitaivas"
"Koittakaahan pärjätä!"

Poikaporukan tsemppaukset ei paljoa lämmittäneet kun lähdimme suunnistamaan kohti pimeyttä ja Korsua. Kello oli 22:30 ja keho epätoivoisesti unen ja levon tarpeessa. Kun tuvan ja sen pihalla olleen nuotion valot jäivät taakse ja pimeys nielaisi meidät jälleen sisäänsä, kun askeleet löysivät taas paikkansa polulta ja hengitys höyrysti kasvoja kehystävät hiukset valkoiseksi villaksi, olimme taas matkalla. Seikkailemassa. Ja siitähän tässäkin retkessä oli kysymys. 

Matkaa Korsulle oli vajaa kaksi kilometriä. Ensimmäinen 800 metriä kulki samaa reittiä takaisinpäin ja päätyi Kakkurin laavulle. Pidimme siinä lyhyen hengähdystauon. Istahdimme alas ja katse osui laavun nurkassa olevaan puukasaan. Hhmmm... Korsulla ei ole puita, mutta täällä on... Matkaa on jäljellä enää reilu kilometri... Ja siitähän se ajatus sitten lähti. Ystävätär sanoi hyvin jaksavansa kantaa vielä hieman lisää, joten lappasimme hyvän sylillisen halkoja hänen rinkkansa päälle, kiristimme nauhat ja matka jatkui taas. 



Laavulta Korsulle johtava polku olikin sitten asia erikseen. Tähän mennessä polut olivat olleen ainakin jonkin verran kuljettuja, mutta tällä polulla ei ollut kävellyt kukaan pitkään aikaan. Lumessa näkyi vain kevyt painauma, jossa oletimme polun menevän ja jota pitkin lähdimme tarpomaan. Onneksi puissa olevat punaiset merkit toivat hieman lisää varmuutta suunnistamiseen. Polun alkupäässä oli pätkä pitkospuita, jotka lumenkin alta helpottivat menoa, mutta kauaa ei sekään ilo kestänyt. Muutaman kerran alkoi jännitämään oikein kunnolla kun punaista läikkää ei meinannut löytyä, mutta onneksi lehmän hermot pitivä ja lopulta seuraava läikkä taas löytyi. 

Kuin viimeisenä koettelemuksena loput parisataa metriä polku kiemurteli suurien kivenjärkäleiden välissä. Tällä pätkällä joutui oikeasti jännittämään mihin astui. Nimittäin jos jalka olisi tippunut kiven koloon ja  olisi rinkka selässä kellahtanut kumoon ei pystyyn enää olisi ollut nousemista. Ja kun toinen olisi yrittänyt toista auttaa, oltaisiin molemmat pian pötkötelty rintarinnan luonnon helmassa. Siinä oltaisiin saatu ihailla tähtiä loppuyö ja toivoa että aamulla joku tulisi ja kärräisi meidät kaupunkin.

Kuin ihmeen kaupalla pysyimme kuitenkin pystyssä ja tunnin taivaltamisen jälkeen, kello 23:30 olimme vihdoin Korsulla! 

Ollaan me ennenki Korsos oltu keskellä yötä




Harvoin on mikään näyttänyt niin lohdulliselta kuin kivien välistä pilkistävä katto. Me tehtiin se! Me päästiin perille hengissä! Jätimme rinkat korsun ulkopuolle ja lähdimme tarkastamaan ympäristöä. Korsun takana oli puuvaja ja vastoin kaikkia odotuksia siellä olikin puita! Ei ollut riemulla rajaa kun lappasimme niitä syliin ja palasimme takaisin korsulle. 

Katto oli matalalla ja oviaukko vain reilun metrin korkuinen.Kyyristelle ahdoimme itsemme ja rinkkamme sisään. Rakennus oli melko iso, kaksi leveää laveria toisella seinustalla, pieni kamina ja hylly täynnä tyhjiä viinapulloja toisella. Maapohjan päällä oli muutama lankku, seinien väleihin oli tungettu pressuja ja muovipusseja ilmeisesti tukkimaan rakoja. Toisessa päädyssä oli myös pieni ovi, jonka reunoilla oli reilut raot joista kylmä ilma virtasi sisään. Mutta se ei haitannut, sillä meillä oli yöpaikka ja kova luotto, että varusteet kestävät pakkasen vaikkei tupaa saataisi yhtään lämmitettyä. 




Ei ystävätär kuitenkaan ollut turhaan kovalla työlla kantanut puita pitkin yöistä metsää, joten ei muuta kuin tulta virittelemään. Pienen liekin sain aikaiseksi ja seuraavaksi trangia tulille, sillä jotain lämmintä olisi saatava. Vettä olimme pakanneet mukaan vain janojuomaksi, joten ystävätär kävi kauhaisemassa ulkoa kupillisen lunta, jonka sulattamalla saimme teeveden kiehumaan. Levitimme makuualustat ja makuupussit laverille ja aloimme valmistautumaan yöpuulle.




Kaverille kans

Jostain syystä kamiina ei ottanut syttyäkseen. Epäilin, että syynä oli liian isot ja jäiset puut, joten kaivoin puukon esiin ja aloin hakkaamaan sen avulla pienempiä suikaleita halkojen reunoista. Samalla katselin kun ystävätär hytisi kaikki löytämänsä vaatteet päällä, lämmityspalat sukissa ja lapasissa, nenä vain hieman makuupussin uumenista pilkottaen. "Tulikohan tehtyä virhearvio kun johdatin meidät tänne?" mietin hiljaa mielessäni, mutta ääneen vakuutteli, että kohta lämpiää, ei mene enää kauaa. Olisipa hyvä jos olisin käynyt sen eräopas koulun, saisin silloin varmasti tulenkin syttymään. Pian laverilta alkoi kuitenkin kuulumaan tuhinaa, joten uskalsin itsekin hieman hengähtää. 

Olin tehnyt parhaani kamiinan suhteen, pieni tuli rätisi pesässä, joten päätin itsekin yrittää yöpuulle. Kömmin makuupussiin, vedin vetoketjun kiinni ja kiristin hihnat. Päällä oli merinovillainen kerrasto, fleece-housut ja paksu villapaita. Käsissä merinovillaiset kynsikkäät, jaloissa kahdet villasukat, päässä pipo. Untuvapussin sisässä oli merinovillainen sisäpussi jonka olin ostanut varmuuden vuoksi. Työkaverin vihjeestä olin vielä vuorannut makuupussin avaruuslakanalla, jolloin kehosta huokuvan lämmön tulisi heijastua takaisin päin. Olin tehnyt kaikkeni ja silti tuntui kylmältä. Varsinkin naamaa palelsi, sillä pieni tuli kamiinassa ei ollut lämmittänyt ilmaa juuri lainkaan. Pakkasta oli sinä yönä reilusti yli 10 astetta eikä se paljoa lämpimämpää korsun sisälläkään ollut. Puhalsin kuitenkin kynttilät sammuksiin ja napsautin otsalampun pois päältä. Oli pakko saada unta.

*rapinaa

"Mikä se oli??"

*lisää rapinaa

"Nyt kyllä!!!"

*rapinaa rapinaa rapinaa


Ystävätär jatkoi tuhinaa kun napsautin otsalampun päälle ja suuntasin sen kohti rapinaa. Näin kuinka roskiksen virkaa toimittava vaaleanlila muovipussi liikkui edestakaisin. Lisää rapinaa lähempää. Suuntasin lampun kohti keittoastioitamme ja näin kuinka häntä vilahti piiloon. Rapinaa lattialta. Käänsin valokeilan sen suuntaan ja pieni karvapallo vilisti kovaa vauhtia nurkkaan. Suuntasin lampun tuvan toiseen laitaan, jossa neljäs kaverus kiipesi pitkin seinää.

Jaahas, täällä on hiiriä. En pelkää hiiriä, mutten niitä välttämättä kainaloonkaan halua, joten ylös taas ja hommin. 

Ystävättären tuhistessa tyytyväisenä vein roskapussin ulos, pakkasin kaikki tavaramme rinkkoihin, keittoastiat ja ruuat kangaskassiin, muovipussiin, jätesäkkiin ja vielä rinkan sisälle. Ja kun kerran olin taas ylös noussut, niin päätin vielä yrittää saada tulta heräteltyä. Pienin puita, vuolin lastuja ja lopulta sain kuin sainkin myös muutaman isomman puun syttymään. Kello oli 3:30 kun vihdoin kömmin takaisin makuupussiin. Jännittyneenä jäin kuuntelemaan, mutta mitään muuta kuin tulen rätinää takasta ei kuulunut. 

Ystävätär: "Joko herätään?"
Minä: "Mitä kello on?"
Ystävätär: "Puoli 8"
Minä: "Ei missään nimessä!"

Vastoin kaikkia odotuksia

"Joko nyt?"
"Mitä kellon on?"
"Puoli 11"
"Jösses!"

Vastoin kaikkia odotuksia olimme nukkuneet kuitenkin hyvin. Kerran muistan kylkeä kääntäessäni olleen hieman viileä, mutta kun heräsin makuupussin sisällä oli ihanan lämmin. Myös ystävätär oli saanut nukutuksi ja ainakaan omien sanojensa mukaan ei ollut palellut yöllä. Ehkä tämä reissu ei ollutkaan niin surkea floppi kuin olin pelännyt. Ehkä seikkailija-ystävätär lähtee kanssani vielä uudelleenkin talviselle retkelle. 





Kello oli tosiaan jo puoli 11, joten piti alkaa toimimaan. Ylös pussista, äkkiä lisää vaatetta päälle, lunta kattilaan ja kahvit tulille. Virittelin kamiinaan vielä pienen tunnelmatulen ja aloin etsimään puurotarvikkeita. Montaa kertaa en ehtinyt pusseja rapistelemaan kun yksi viimeöisistä ystävistämme kurkisteli laverin reunalta. Hän oli niin utelias ja ilmeisen tottunut ihmisiin, että ei meinannut lainkaan antaa meidän syödä rauhassa. Kovin nautinnollinen aamupalahetki se ei ollut kun uusi ystävämme yritti milloin mistäkin nurkasta päästä osille, mutta saimme lopulta puurot syötyä ja kahvit juotua ja oli aika palata polulle.




Pakkasimme tavarat ja hyvästelimme Korsun. Keho oli yllättävän hyvässä kunnossa ja valmis liikkumaan, vaikka vähän jännitti edellisen päivän rasituksen ja huonosti nukutun yön jälkeen mitä tuleman pitää. Yön tai aamun aikana polulla oli liikkunut muitakin retkeilijöitä, joten ensimmäinen pätkä joka yöllä oli tuntunut lähes ylitsepääsemättömältä, meni kuin siivillä. Laavu tuli vastaan nopeammin kuin kumpikaan oli osannut kuvitella, ja nopean vessatauon jälkeen jatkoimme matkaa kohti Kronikiston nuotiopaikkaa, jossa oli tarkoitus pitää ensimmäinen pidempi tauko.

Tonnikalaleipää ja taidetta


Yksi parhaista retkieväistä mihin olen törmännyt on ehdottomasti ohuenohuet ruispalat ja päälle tonnikalaa aurinkokuivatuillla tomaateilla maustettuna. Tämä toimii joka kerta ja niin se toimi nyttenkin. Emme lähteneet keittämään lämmintä ruokaa, sillä aamupalasta oli vain muutama tunti aikaa. Kahvit kuitenkin pistimme porisemaan ja pannun lämmitessä nautimme vain tunnelmasta. 

Metsässä olo on jotain aivan muuta toista. Se rauha ja hiljaisuus joka valtaa mielen on melkein käsin kosketeltavaa. Ei ole kiire minnekään, ei tarvitse tehdä mitään. Hengittää vain, ja olla.



Lounastauon jälkeen pakkasimme taas tavarat ja lähdimme jatkamaan taivallusta. Matkaa perille oli vielä reilu kuusi kilometriä ja kova tavoite oli päästä valoisan aikana takaisin autolle. Eilen tästä kävellessämme oli ollut jo pimeää, joten nyt pääsimme nauttimaan myös Joutsijärven kauniista maisemista. Olipa joku taivaltaja käynyt tekemässä järvenjäälle taidettakin muita retkeilijöitä ilahduttamaan. 



Nytkö tämä jo loppuu?

Matkan teko jatkui iloisesti rupatellen. Vielä ei jalka painanut liikaa, kun vaan malttoi pitää tahdin tarpeeksi verkkaisena. Kävelimme myös pitkiä matkoja hiljaisuuden vallitessa, omiin ajatuksiimme uppoutuneena, mutta hyvän ystävän kanssa sekin tuntui täysin luonnolliselta. Valkoiseen maisemaan tottuu ja kävely tuo rytmiä tekemiseen. Pian mieli vaipuu lähes meditatiiviseen tilaan. Ajatukset jäävät taka-alalle, mieli rauhoittuu ja tyhjenee. Lumi narskuu kenkien alla. Sormien päitä kipristelee.

Pian tulimme kohtaan jossa olimme eilen naksauttaneet otsalamput päälle. Tuntui omituiselta olla tässä taas. Edellinen vuorokausi tuntui kuin unelta, mutta kipuilu pohkeissa ja painon alaselässä rinkan alla muistutti sen olevan totta. Samalla mieleen alkoi pikkuhiljaa hiipimään haikeus, joka oli tuttu aikaisemmilta retkiltä. Vaikka tällä retkellä on tullut koettua isompia vastoinkäymisiä ja suurehkoa jännitystä oman pärjäämisen suhteen, on se silti, tai ehkä juuri se takia, yksi parhaimmista reissuista ikinä. No okei, mikään ei vedä tai tule vetämään vertoja viime kesän Norjan reissulle, mutta tämä tulee heti hyvänä kakkosena. 



Ennen viimeistä metsätieosuutta istahdimme vielä hetkeksi tien reunaan. Keho alkoi olla melko valmis. Kovin paljoa pidemmälle ei olisikaan enää jaksanut. Ja hyvä niin. Eipähän jää harmittelemaan, että emme ehtineet kiertää koko kierrosta läpi. Jatkoimme matkaa metsätietä pitkin. Puolen välin tienoilla tiellä oli kulkenut auto, joten pääsimme mekin taivaltamaan loppumatkan rintarinnan. Se tuntui hyvältä. Vaikka pidän yksin vaeltamisesta, niin yhdessä koettu seikkailu on aina tuplasti mahtavampi. Ja ilman ystävätärtä en olisi tästä reissusta selvinnyt. 


maanantai 8. helmikuuta 2021

Eeppinen talviseikkailu 6.-7.2.2021 Part 1

 


Ei mittään pientä talviretkeä olis?

Olo muuttuu helposti levottomaksi jos ei ole näköpiirissä jotain reissua, retkeä tai muuta seikkailua, joten heti tammikuun alusta laitoin kalenteriin merkinnän: "Yön yli metsässä". En ole koskaan aikaisemmin ollut talvella yötä metsässä, mutta jostain se on aloitettava. Päätin että lähden vaikka yksin, jos ei kukaan innostu mukaan, mutta onneksi ystävätär on aina valmis kun vähänkään vilauttaa mahdollisuutta seikkailuun. Siitä alkoikin sitten suunnittelu, tarvikkeiden vertailu ja myönnettäköön, armoton jännitäminen. 

Paikaksi valikoitui lähimaastosta löytyvä Joutsijärven kierros ja alkuperäinen suunnitelma oli kiertää se kokonaan. Ensimmäinen reitti valinta (Tammen leirikeskukselta myötäpäivään, yöpyminen Tuurunkankaan autiotuvalla, toisena päivänä loppureitti ympäri) kariutui autiotuvan romahtaneeseen avotakkaan ja tuvan sulkeutumiseen retkeilijöiltä huoltöiden ajaksi. Seuraava vaihtoehto yöpymiselle oli reitin pohjoispäässä sijaitseva Sisälmystenlahden autiotupa. Sinne pääsisi näppärästi jättämällä auton Silokallion kurssikeskuksen läheisyyteen ja kävelemällä reittiä vastapäivään. Viikkoa ennen h-hetkeä kävimme vielä työkaverin kanssa katsastamassa tuon tuvan ja kaikki näytti olevan kunnossa: puita oli riittävästi, kirves ja saha niiden työstämiseen sekä leveät laverit ja iso takka. 

Varustelista

- Uusi untuvapussi, mukavuuslämpötila -22 astetta ✔
- Merinovillainen sisäpussi ✔
- Puhallettava makuualusta + solumuovi alusta ✔
- Täysi kaasupullo trangiaan ✔
- Suklaata, karkkia, lisää suklaata ✔
- Kahvia, teetä, vettä ✔
- Otsalamppu + varapatterit ✔
- Merinovillaiset kynsikkäät ✔
- Merinovillaisia aluspaitoja ✔
- Merinovillaisia villasukkia ✔
- Merinovillaiset kalsarit ✔

Tähän väliin fun fact by ystävätär ja aamun merinolammasohjelma: Merinolampaat tulee keriä vähintään kerran vuodessa, muuten ne saavat lämpöhalvauksen. Muistathan merinovillaisia tuotteita ostaessa tarkistaa, että villan tuottaneet lampaan eivät ole joutuneet mulesing-toimenpiteen uhriksi, vaan tuotteet ovat "Mulesing-free". 

- Trangia, kuksa, lusikka ja ruokaa ✔

Kaikki tarpeellinen pakattu, joten matkaan mars!

Sinne sinne

Pääsimme starttaamaan ultimaattisen talvieräilyretken Silokallion kurssikeskuksen läheisyydestä lauantaina klo 15:30. Jännitystä ja kauhunsekaista intoa oli ilmassa ja puhkuimme innostusta kun kaarsimme vaelluskengissämme rinkat selässä heiluen kohti synkkää Satakuntalaista erämaata. 


Todellisuudessa erämaa ei ollut millään muotoa synkkä, sillä aurinko paistoi ja joka paikka pienimpiä puunoksia myöden oli kuorrutettu valkoisella pehmeällä pakkaslumella. Eikä erämaakaan mitään erämaata ollut, ensimmäiset kilometrit taivalsimme pitkin metsäautotietä ja kun polkuosuus alkoi, oli sekin suhteellisen helppokulkuista. 




Matka eteni kuulumisia vaihdellen (ja niitähän riitti, koska edellisesta kohtaamisestamme oli kulunut jo 5 päivää!!) ja polun ylle kaartuneiden puiden oksia väistellen. Vähän väliä piti pysähtyä ihmettelemään ja ihastelemaan metsän kauneutta. Ja sitä hiljaisuutta! Kun mitään ei kuulu. 
Ilma oli muutenkin aivan täydellinen, pakkasta reilut 5 astetta, ei tuulta, pelkkää aurinkoa. Oli helppo olla onnellinen ja tuntea olevansa juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan. Jostain kumman syystä 12 tunnin päästä olo ei ollut enää aivan yhtä euforinen... Mutta eipäs mennä asioiden edelle. 

Pystykahvit ja tonnikalaleivät

Ensimmäisen tauon pidimme 45 minuutin taivalluksen jälkeen. Olimme edenneet noin 2,5 km, mikä jäi vain hieman arvioimastani 3 km/h matkavauhdista. Lumisen polun ja painavan rinkan yhdistelmä hidasti yllättävän paljon vauhtia, mutta en osannut olla huolissani. Meillä oli tiedossa jo etukäteen, että loppumatka mennään pimeässä, joten otsalamput olivat valmiina. Ensimmäiset kahvit juotiin termarista ajan säästämiseksi, ja kahvin kanssa nautittiin herrrrkulliset ruisleivät tonnikalalla. Ham ham!

Matka jatkui jälleen kevein askelin ja innokkaasti maailmaa ja varsinkin omia elämiämme parantaen. Pikkuhiljaa taivalluksen edetessä myös taivas alkoi himmenemään ja ilta hiipimään yllemme. 


Kun pimeys laskeutuu...

Noin neljä kilometriä ennen maalia, eli Sisälmystenlahden autiotupaa oli aika kaivaa otsalamput esiin. Pimeä tuli kuin nappia painamalla. Hetki sitten käveltiin vielä ihan valoisassa ja kohta ei omaa nenäänsä erottanut. Tosin ei sitä taida nähdä muutenkaan... 



Pimeässä metsässä kaikki tuntuu jotenkin erilaiselta. Hiljaisuus on syvempää, lumi upottavampaa, matkat pidempiä ja ilma kylmempää. Mutta kun katsoo taivaalle on silmien edessä miljoonittain hohtavia timantteja. Olimme kovin onnekkaita kun taivasta ei peittänyt pilviverho, vaan saimme seuraksemme tuikkivat tähdet. Pitkään ei tosin näitä kauneuksia kerrallaan tohtinut jäädä katselemaan, sillä lämmmin tupa, höyryävä ruoka ja pehmeä makuupussi tuntui houkuttelevan entistä enemmän...

Ihan just tätä ei tilattu

"Ihan pian ollaan perillä" sanoin ystävättärelle. "Olen melko varma että tämän ylämäen jälkeen tupa häämöttää pimeydessä. Kunhan siellä ei vain ole mitään iljettäviä ihmisiä vaan saadaan olla rauhassa". Niin, ne kuuluisat viimeiste sanat, jotka tuvan kuistilla seisoneet miehet todennäköisesti myös kuulivat. Sillä heti kun päästin nämä suustani näin puiden välistä pilkistävät otsalamput. Neljän hengen tupaan oli jo majoittunut viiden hengen poikaporukka, joka oli eväistä päätellen tullut viettämään "poikien mökkiviikonloppua", sekä turkulainen pariskunta, joka ei toivottavasti ollut suunnitellut viettävänsä romanttista lemmenyötä takkatulen ja kynttilöiden loisteessa. Ellei sitten remuavat nuoret miehet, minttukaakao ja matkakaiuttimesta raikava reggae-musiikki ja väliin eksynyt suomi-iskelmä ole turkulaisten käsitys lemmenlomasta. No oli miten oli, kävi hyvin pian selväksi, että me ei sinne tupaan enää mahduta. 

Jos olisi epätoivoon taipuvainen ihminen, olisi ollut aika vaipua epätoivoon. Matkaa oli takana reilu 10 km, kello oli 8 illalla, oli pimeää, kylmää, kova nälkä, eikä tietoakaan yösijasta. Onneksi mennään yleensä posin kautta, joten ei muuta kuin trangia tulille ja kokkaamaan. Äiti aina sanoi, että tyhjällä mahalla ei kannata tehdä suuria päätöksiä. Tai ei se ehkä ollut äiti joka niin sanoi, mutta päätimme nyt kuitenkin syödä ensin. Herkullisen ja ravitsevan kaura-kasvis aterian poristessa pannussa aloin tutkimaan kartasta vaihtoehtoisia yöpymispaikkoja. 

Kilometrin päässä oli laavu, mutta ihan en ollut vielä valmis niin extremeen talviyöpymiseen. Noin kahden kilometrin päässä kahteen eri suuntaan oli karttaan merkitty kaksi autiotupaa. Nuoret miehet tiesivät kertoa, että toinen on savupirtti, joten sitä ei voi edes yrittää enää lämmittää. Toinen on vanha korsu, jossa on pieni kamiina mutta todennäköisesti ei puita. Onneksi on Facebook ja siellä erilaisia eräilyryhmiä. Noin 10 minuutissa sain tiedon, että ei, siellä korsulla ei ole puita. Mutta muuten kauhean kiva paikka nukkua. Joten kynttiläillallinen naamariin, kamat kasaan ja kohti yönselkää....








sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2017, Part 4


Neljännen ja viimeisen vaelluspäivän voisi hyvinkin kiteyttää tähän yhteen kuvaan. Minulle tämä kertoo kaiken tarpeellisen, mutta jotta te muutkin saisitte kuvasta samanlaisen fiiliksen, niin avataan hieman lisää.

Viimeinen aamu
Heräsin ennen kellon soittoa. Olin vilkuillut puhelinta jo muutaman kerran aikaisemminkin. Olin nukkunut taas huonosti. Tuvassa tuntui viileältä, ulkoa kuului sateen ropinaa ja tuulen ujellusta. Oli vielä hämärää. Nousin istumaan ja keräilin itseäni hetken. Oli haikea olo. Viimeinen aamu, tänään tämä loppuu. En haluaisi lähteä. Kylmä ja märkä ulkoilma ei varsinaisesti houkutellut lämpimään makuupussiin verrattuna, mutta se ei silti ollut suurin syy. En halunnut lähteä tältä retkeltäni. En halunnut palata ihmisten ilmoille ja arkeen. En halunnut menettää täältä löytämääni vapauden tunnetta ja sitä, kun elän vain itseäni varten. Muutaman kerran jouduin hengittämään syvää, ennen kuin sain kiskottua itseni ulos makuupussista.

Taas mennään
Muut nukkuivat vielä, joten puin vaatteet ja keräilin aamupalatarvikkeet mahdollisimman hiljaa otsalamppuni valossa, ja hiivin ulos sateeseen. Vettä satoi edelleen kaatamalla, joten suuntasin keittokatokseen, laitoin kaasuhellat tulille ja vedet kiehumaan. Kahdeksan jälkeen kiitin aamupalaa laittamaan noussutta nuorta herrasmiestä ja juuri heränneitä oululaisia seurasta ja toivotin heille hyvää loppumatkaa. Vaikka eilen oli ollut mukava taivaltaa seurassa ja viettää iltaa muiden kanssa, niin viimeisen päivän halusin matkata yksin. Lisäksi minun oli oltava kolmelta Rukalla, jotta ehdin Hautajärvelle lähtevään bussiin, joten en olis ehtinytkään jäädä odottelemaan seuraa. Siispä, vielä kerran, kiristin vaelluskenkieni nauhat, asetin rinkan selkään, vedin sadetakin hupun päähän, ja jatkoin matkaa.

Ruka 15
Sataa sataa ropisee
Porontimajoelta oli matkaa Rukalle 15 kilometriä. Olin suunnitellut pitäväni lounastauon Valtavaaran huipulla sijaitsevalla päivätuvalla, ja muuten meneväni fiiliksen mukaan. Ja kun sai kropan lämpiämään, niin matkanteko alkoi tuntumaan taas mukavalta. Täällä jälleen. Keskellä metsää. Yksin. Tuntui uskomattomalta, että takana oli jo lähes 70 kilometriä. Viimeiset 15 kilometriä enää jälkellä, ei siis juuri mitään. Miksi tämä nyt jo loppuu? Tämähän on ihan parasta! Vettä satoi, mutta siihen oli jo tottunut. Vastaan tuli mahtava sammakko, isompi kuin olen koskaan ennen nähnyt. Siinä hän möllötti keskellä polkua ihan muina miehinä. 

Mr. Sammakko
Sateesta sumuksi
Pikkuhiljaa sade hiipui ja tilalle tuli sumu. Olin salaa toivonut viimeiselle päivällä edes pilkahdusta auringosta, mutta paksu sumu sulki maiseman sisäänsä. Ja suoraan sanottuna, sumu sopi paljon paremmin mielialaani. Olo oli haikea, kaihomielinen. Olisin halunnut jäädä vielä metsään. En halunnut lähetä pois. En halunnut tämän taian särkyvän. Maisema oli unenomainen. Ei tuullut ja sumu kätki äänet. Kävelin eteenpäin ja imin itseeni tätä tunnelmaa ja pyrin painamaan tämän tunteen mieleeni. Pikku hiljaa edessä alkoi häämöttämään ensimmäinen oikea nousu. Konttaisen huippu oli sumun peitossa. Tästä se alkaa, vaelluksen viimeinen osuus, kiipeäminen.

Konttainen häämöttää

Yhä ylös yrittää
Nousu Konttaiselle on suhteellisen tiukka, mutta lyhyt. Rinkka tuntui yllättävän kevyeltä ja jalat kantoivat hyvin. Otin kiipeämiseen saman taktiikan kuin polkujuoksussakin: tasaisella tahdilla, hyvällä rytmillä ja lyhyillä askelilla koko ajan eteenpäin. Huippu tuli nopeasti vastaan ja pysähdyin hetkeksi ihmettelemään maisemia. Sumun takia näkyvyys ei ollut kummoinen, mutta silti, kyllä tämä Porin torin voitti. Pitkää taukoa en malttanut pitää, sillä matkaa Rukalle oli vielä noin 8 kilometriä ja suurimmat nousut vielä edessä.

Valtavaara ja valtavat tunteet
Valtavaaran nousu ei ole yhtä jyrkkä kuin Konttaisen, mutta sitäkin pidempi. Luikuisat "valehuiput" tuovat mukaan oman hauskuutensa, sillä aina kun luulet saapuneesi huipulle, edessä häämöttää uusi nousu. Nämä oli kuitenkin hyvin muistissa juoksuilta, joten rauhallisesti ja tasaiseen tahtiin jatkoin eteenpäin. Mitä lähemmäs huippu tuli, sitä enemmän tunteet nousivat pintaan. Jokaisella askeleella olin lähempänä retkeni loppua. Enkä halunnut sen loppuvan. Kun reissu oli vasta suunnitteluvaiheessa, sanoin äidilleni, että minulla on todella vahva tunne että minun täytyy tehdä tämä. Ja nyt teidän miksi.

Olen hyvin vahvasti tunteella elävä ihminen ja yleensä, oli tunne mikä tahansa, elän sen täysillä. Ja tällä hetkellä tunne oli, no, yritän parhaani mukaan selittää. Olin aivan äärettömän onnellinen, mutta samalla myös äärettömän surumielinen. Olin kiitollinen, olin pakahtua. Teki mieli huutaa, itkeä, nauraa. Halusin kertoa koko maailmalle miltä minusta tällä hetkellä tuntuu, mutta samalla en osannut kertoa sitä edes itselleni. Olo oli kuin olisin vihdoin tullut kotiin ja samalla olin yllättänyt kuka eteisen peilistä katsoi. Olen niin monta vuotta elänyt elämää, jota olen kuvitellut haluavani elää. Peilannut elämääni median luomaan kuvaan unelmaelämästä, miettimättä koskaan todella, tekisikö se minut onnelliseksi. Tehnyt asioita, joita olen kuvitellut muiden haluavan minun tekevän, yrittänyt miellyttää, ajatellut toisten parasta. Mennyt koko ajan eteenpäin, pyörinyt oravanpyörässä ilman suuntaa ja suunnitelmaa, ilman päämäärää.

Nyt, keskeltä metsää, autiotuvista, nuotion ääreltä, joen rannalta ja tunturin laelta, tunsin vihdoin löytäneeni jotain todellista, jotain aitoa, jotain omaa. Ja en tiedä oliko se vain mieleni tekemä tepponen, mutta voin melkein vannoa, että näin auringon pilkahtavan sumuverhon takaa.

Valtavaaran huippu häämöttää, maaruskaa havaittavissa
Viimeinen lounas
Valtavaaran huipulla ei auringosta kuitenkaan ollut tietoakaan, vaan sankka sumu kätki maisemat taakseen. Huipulla on pieni päivätupa, johon pysähdyin syömään eväitä. Ja koska minulla ei ollut omia keittovälineitä mukana, ruuaksi sai kelvata jälkiuunileipä ja tonnikala. Se maistui mahtavalta. Lueskelin tuvalla ollutta vieraskirjaa ja kirjoitin siihen myös oman nimeni. Saattoi siinä kyynelkin vierähtää, kun mietin matkaa taaksepäin. Kello kuitenkin tikitti, joten matkaan oli taas lähdettävä. Heitin hyvästit Valtavaaralle ja lähdin laskeutumaan alas, kohti Rukaa, kohti kotia.

Viimeinen lasku ja viimeinen nousu
Enpä olisi uskonut, että tässä vaiheessa tekisi mieli vielä juosta, mutta kyllä, mieleni teki juosta! En tiedä oliko se juuri nautittu ravitseva lounas, vai oliko se tämän reissun aiheuttama tunnemyrsky, mutta yhtäkkiä tuntui kuin pystyisin lentämään. Tiesin, ettei siinä mitään järkeä olisi, mutta silti otin muutaman juoksuaskeleen, oli vain pakko. Rinkka ja vaelluskengät ei ole aivan sama asia kuin juomareppu ja polkujuoksukengät, mutta silti fiilis oli aivan yhtä mahtava. Hiljensin kuitenkin nopeasti takaisin kävelyksi, sillä en halunnut hajottaa itseäni. Laskeutuminen oli paikoittain jyrkkää ja kivikkoista, joten piti olla tarkkana. Vastaa tuli paljon päiväretkeläisä, jotka olivat lähteneet Rukalta huiputtamaan Valtavaaraa. Hymyilin heille iloisesti ja tervehdin kaikkia. Olin taas halukas kohtaamaan ihmisiä.

Kun viimeinen nousu Rukalle alkoi, tunsin olevani valmis. En fyysisesti, sillä jaksoin vielä hyvin, vaan henkisesti. Tunsin olevani valmis palaamaan taas sivistyksen pariin, perheeni luokse, ja arkeen. Valmis aloittamaan elämään minun elämääni, minun ehdoillani, kohti minun unelmiani. Ja ei, unelmani ei ole muuttaa metsään asumaan. Haaveilen edelleen menestyksestä ja taloudellisesta vapaudesta, mutta nyt tiedän minkä takia ja mitä olen ja mitä en ole valmis tekemään sen eteen.

Rukan huipulta loin vielä viimeisen katseen taakse, jonka jälkeen lähdin hymyssä suin kohti tulevaa.

Sieltä se tuli

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2017, Part 3


Kolmas päivä alkoi valkenemaan ja venytellen avasin silmäni. Olin nukkunut hyvin. Itseasiassa loistavasti! 11 tuntia! Muutaman kerran muistan heränneeni kun käänsin kylkeä, mutta muuten olin nukkunut kuin tukki. Raikas ilma ja rasitus tuotti tulosta. 

Meil on metsässä nuotiopiiri
Kämpällä alkoi käydä kova kuhina, kun muutkin retkeilijät alkoivat heräillä ja valmistautua päivän koitokseen. Tulin siihen tulokseen, että mitä nopeammin pääsen matkaan, sitä parempi. Toiveissa oli nimittäin hiukan rauhallisempi tahti kuin edellisenä päivänä, ja mahdollisesti hieman enemmän pysähdyksiä. Tuvan kaasukeitin oli vapaana, joten keittelin ruokiin ja juomiin tarvittavat vedet siinä. Nuotiomeininki oli kuitenkin porautunut jo syvälle, sillä koko aamun soi päässä: "Meil on metsässä nuotiopiiri, minä sinne mene en. Pikkusiskolla suussansa hiiri, minä rokkia kuuntelen". Tämän laulun kylkiäisiä tuli myös elävä kuva isoveljestäni ja hänen kaveristaan pikkupoikina partiopuvut päällä. Naurua pidätellen pakkasin taas rinkkani ja iloisin mielin lähdin jatkamaan matkaa kohti seuraava ja viimeistä yösijaa, Porontimajokea. 

Jussinkämppä
Mitä minä haluan
Oli ihanaa olla taas matkalla. Hyvin nukutun yön huomasi niin mielialassa kuin ruumiissakin. Siinä missä rinkka oli eilen tuntunut viimeisien kilometrien aikana todella painavalta, oli se nyt kuin täynnä höyheniä. Uudet vaelluskenkäni olivat hanganneet yhden rakkulan kantapäähän, mutta rakkolaastarin jälkeen sekään ei haitannut. Olin hyvin tyytyväinen sekä uuteen rinkkaani, että kenkiini. Kaikkein eniten olin kuitenkin tyytyväinen itseeni. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt läpi aikamoisen henkisen myllerryksen. Jos joku on lukenut aikaisempia tekstejäni, tietää, että olin keväällä kaksi kuukautta sairaslomalla totaalisen uupumuksen takia. Tämä romahdus oli useiden asioiden summa, mutta suurimpana on varmasti ollut minun kykenemättömyyteni ilmaista omia tarpeitani. En ole osannut tai uskaltanut sanoa mitä haluan tai tehdä mitä haluan. Nyt olin siis hyvin tyytyväinen itseeni, sillä tällä hetkellä tein juuri sitä, mitä minä haluan.

Kullattu polku kohti tulevaisuutta
Kitkajoki
Hetken aikaa taivallettuani reitti lyöttäytyi Kitkajoen varteen. Tämä on toinen niistä kohdista, jotka on jäänyt mieleen aikaisemmilta reissuilta. Maisema oli ollut upea keväällä, mutta nyt, kun polku oli keltaisten lehtien peitossa ja maasto muuten vielä vihreä, oli näky henkeä salpaava. Miten luonto voikaan olla näin kaunis!

Kitkajoen varrella
Reitti kulki välilllä muutaman metrin joenpintaa korkeammalla ja välillä taas aivan joen tasalla. Yksi harha-askel, ja olisi päässyt uimaan. Kun joen seuraaminen loppui, tuli vastaan ensimmäiset kunnon nousut. Ohitin siinä oululaisen pariskunnan, jonka kanssa olin aikasemminkin vaihtanut muutamia sanoja. Itselle nämä nousut, jopa rinkan kanssa, tuntuivat yllättävänkin helpoilta. Kiitos polkujuoksu, kiitos mäkitreeni, kiitos jooga ja pilates.

Historiallinen hetki
Vastaan tuli kyltti: 

Siinähän sinä, vanha veikko, tapaamme jälleen. Muista hyvin elävästi hetken kahden vuoden takaa, kun käännyin tästä oikealle, Pientä Karhunkierrosta pitkin pois. Väsyneenä, pettyneenä, kipeää polvea linkaten. Mutta toisin oli nyt! Olin elämäni kunnossa! Väsymyksestä ei tietoakaan, mieli korkeammalla kuin pitkiin aikoihin ja polvet kunnossa. Hahaa! Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja hymyillen puhalsin ne tyhjäksi. Tästä lähtien tämä on pelkkää ylämäkeä!

Karhunkierroksen pikkuveli
Pieni Karhunkierros on nimensä mukaisesti, ja isosta veljestään poiketen, kierros. Reitit yhtyivät joksikin aikaa ja poluilla alkoi olla ruuhkaa. Pieni Karhunkierros on valittu Suomen suosituimmaksi vaellusreitiksi ja tänäänkin päiväretkeläisiä oli paljon liikenteessä. Aina kun pysähtyi ihailemaan maisemia, tuli muita vaeltajia ohi. Tuntui oudolta, jopa hiukan ei niin kivalta, sillä en kaivannut ihmisvilinään. Pysähdyin pitämään lounastaukoa reitin varrella olevalle Siilastuvalle. Nuotiopaikka oli aivan täynnä, joten tyydyin taas kämpän kaasukeittimeen. Harmitti vähän, sillä olisi ollut mukava mennä lämmittelemään nuotion ääreen. Pian tuvalle saapui aikasemmin ohittamani oululais pariskunta, ja rupattelimme siinä yhdessä lounaan äärellä. He olivat myös tulossa Porontimajoelle seuraavaksi yöksi, ja olikin kiva tietää, että seuraavalla etapilla on joitain tuttuja. Juuri kun olin lähdössä jatkamaan matkaa, tuvalle saapui vielä ensimmäisenä iltana kohtaamani herrasmies, joka kertoi myös tulevansa Porontimajoelle. Mähän tunnen täältä jo kaikki!

Oululaiset tiesivät kertoa, että seuraavaksi yöksi oli luvattu rankkasadetta, joka alkaisi jo illan aikana. Ei muuta kuin matkaan siis, jotta ehtisi tuvalle ennen kuin se alkaa. Loppupätkästä lyöttäydyin oululaisten seuraan, sillä rupatellessa matkanteko ei tuntunut läheskään niin raskaalta. Vaikka mieli oli hyvä, eikä ruumiskaan kovin väsynyt, niin päivä alkoi jo painamaan. Jossain vaiheessa alkoi satamaan, mutta ehdimme perille kuitenkin suhteellisen kuivina. 

Viimeinen yö
Porontimajoella on kaksi pienempää neljän hengen tupaa. Toinen on rakennettu pienen joen päälle, joten valitsimme maalla olevan. Joku oli viettänyt siellä lähiaikoina taukoa, sillä tupa oli aivan lämmin. Luksusta! Märät vaatteet kuivumaan tuvan katossa roikkuviin naruihin ja makuupussi ja -alusta auki. Huokutus käydä hetkeksi pötköllee oli suuri, mutta hikinen ja nihkeä olo vei voiton. Oli aikasempinakin iltoina käynyt kahlaamassa alusvaatteisillani joessa ja pessyt itseäni sen minkä siinä pystyi. Jääkylmä vesi tuntui ihanalta väsyneissä jaloissa, ja hetken huljuttelun jälkeen oli olo taas kun uudestisyntyneellä. Vielä puhdas ja kuiva paita päälle sekä villasukat jalkaa. Tämä se vasta on sitä elämää. 

Porontimajoen autiotuvat

Pian tuvalle saapui myös nuori herrasmies, ja kaikki yhdessä lähdimme tekemään ruokaa ulkona olevaan keittokatokseen. Nuotiosta oli turha haaveilla, sillä nuotiopaikka oli taivasalla ja vetta satoi nyt jo kaatamalla. Kahden hengen pasta-ateria upposi ilman ongelmia, vaikkei se mitään herkkua ollutkaan. Siinä niitä näitä jutellessa ilta pimeni ja pian olikin aika käydä nukkumaan. Käperryin omaan makuupussiini ja kuuntelin sateen ropinaa, kosken kuohuja ja tuulen kahinaa puissa. Tämä on viimeinen yöni metsässä. Oli haikea olo. Tottakai minulla oli ikävä perhettäni ja ajatus sisävessasta ja kuumasta suihkusta tuntui houkuttelevalta. Silti. Tämä retki oli minulle paljon enemmän kuin 82 kilometrin vaellus. Ennen lähtöä olin sanonut, että jos tästä selviän, niin selviän mistä vain. Nyt tuo tuntui kovin kliseiseltä ja merkityksettömältä. Tunne, joka nyt jo alkoi kumpuamaan jostain syvältä sisimmästä, ja joka tulisi vain voimistumaan viimeisen päivän aikana, oli jotain aivan muuta.


maanantai 18. syyskuuta 2017

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2017, Part 2


Toiselle päivällä olin suunnitellut retken pisimmän matkan, reilut 24 kilometriä. Maasto pysyi pääosin helppokulkuisena, eikä vettäkään satanut kuin silloin tällöin. Matkalla oli paljon hienoja kohtia, joita olisi voinut jäädä ihailemaan, mutta olin lähtenyt aamulla matkaan vasta hiukan ennen kymmentä, ja halusin ehdottomasti ehtiä seuraavalle yöpaikalla, Jussinkämpälle, ennen pimeän tuloa. Tyydyin siis tekemään pikapysähdyksiä ja räpsimään paljon kuvia. Pysähdysten aikana oli hyvä myös viruttaa vartta vähän suoremmaksi. Varsinkin rintaranka tuntui painuvat kasaan rinkan painon alla. Note to self: lisää lihaskuntoa ylävartaloon.

En olis halunnukkaan
Oulangan luontokeskukselle oli ensimmäiseltä yöpaikaltani matkaa 9 km, ja ajattelinkin pitää siinä pitemmän tauon. Luontokeskuksella on tarjolla keittolounasta sekä muuta pientä suolaista ja makeaa. Kahvin kiilto silmissä lähestyin luontokeskusta, kunnes tajusin, että eihän minulla ole tarpeeksi rahaa mukana. Olin jättänyt rahapussin autoon ja ottanut mukaan vain 15e, juuri tätä kahvihetkeä varten. Muistin nyt kuintekin, että täytyyhän se bussi Rukalta Hautajärvelle (muistaakseni 14,50e) maksaa, joten hyvästi nyt luksukselta tuntunut Juhla Mokka, hyvästi hillomunkki, ja hyvästi höyryävä lohisoppa.

Oulangan luontokeskus, paljon takana, enemmän vielä edessä.
Pysähdyin luontokeskukselle täyttämään vesipullot ja hetkeksi istahtamaan. Nälkä alkoi kuitenkin jo kurnimaa, joten lähdin pian jatkamaan matkaa. Aivan luontokeskuksen lähellä sijaitsee yksi Karhunkierroksen hienoimmista koskista, Kiutaköngäs. Kosken pauhu alkoi kuulua jo kaukaa ja lähelle saapuessa se täytti koko pään. Valtavat vesimassa vyöryivät eteenpäin ja nostattivat ilmaan vesihuurun tauonneen sateen tilalle. Tähän oli pakko pysähtyä vähän pitemmäksi aikaa, pistää kamera taskuun, ja ihan vaan ihmetellä. Mitä kaikkea ovat nuo punertavat kallionseinämät kosken toisella puolella ehtineet näkemään. Mikä valtava voima kosken kuohuissa jyllää. Välillä sitä vaan tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi luonnon näyttäessä voimiaan.


Valmiskahvia ja purkkinuudeleita
Nälkä alkoi taas muistuttelemaan itsestään, joten irottauduin kosken lumoista ja jatkoin matkaa. Kävelin Kiutakönkäältä vielä nelisen kilometriä eteenpäin, kunnes vastaan tuli sopivan hiljainen nuotiopaikka. Tein tulet, keittelin vedet ja söin lounaaksi herkullista purkkinuudelia ja join jälkiruuaksi makoisaa valmiskahvia. Siinä, missä evääni mahdollisesti jäivät jälkeen Luontokeskuksen antimista, niin ympäristö voitti mennen tullen. Miten luonnolliselta nuotion äärellä istuminen tuntuikaan ja oli helppo olla yksin. En yhtään kaivannut sisälle tai ihmishälinään ja lautasten kilinään. Muutamia retkeilijöitä meni silloin tällöin ohi ja vaihdoin heidän kanssaan muutamia sanasia. Huomasin kuitenkin, etten ollut juttutuulella. Olin päässyt aika syvälle tämän retken sielunmaisemaan, ja siellä halusin nyt pysyä.

Jaksaa jaksaa
Matka jatkui taas hyvillä mielin ja tuoreen tuntuisilla jaloilla. Reitti kulki pitkän pätkän ylhäällä harjun päällä, kun taas reittiä mukaileva Oulankajoki alhaalla laaksossa. Tämä kohta on jäänyt mieleen sekä aikaisemmalta vaellukselta, että kevään NUTS Karhunkierros juoksultakin. Aivan mahtava maisema!

Ohitin Ansakämpän, jossa olimme kaksi vuotta sitten yöpyneet, ja josta silloiset matkaseuralaiseni joutuivat kääntymään takaisin Luontokeskukselle Seppo-koiran verillehankautuneiden kainaloiden takia. Muistan elävästi sen tunteen, kun lähdin silloin kolmantena aamuna yksin matkaan. Jännitti niin vietävästi, mutta silti olin intoa täynnä. Pärjäänkö minä? Jaksanko minä? Saanko keitettyä itselleni ruokaa? Tuleeko karhu vastaan? Ihan varmasti pärjään! Suomalaisella sisulla ja Pohjois-Karjalaisella peräänantamattomuudella! No, pärjäsinhän minä, kunnes polvi petti. Nyt yritin hakea tuosta tunteesta voimaa. Jalat ja rinkka alkoivat nimittäin painamaan. Takana oli jo 17 kilometriä ja huonosti nukuttu yö.

Puoliväli, enää muutama kilometri Jussinkämpälle!

Vihdoin perillä
Puoli seitsemän aikoihin illalla saavuin vihdoin väsyneenä, märkänä ja nälkäisenä Jussinkämpälle. Olin matkalla lähettänyt universumille viestejä, että säästäisi minulle edes yhden nukkumapaikan kämpästä, ja kyllä, universumi kuunteli! 20 hengen tuvassa oli juuri minun ja tavaroideni mentävä kolo, johon kellahdin rinkkani kanssa. Oli ihana olla lämpimässä ja hetki vain pötköttää. Pian piti kuitenkin alkaa taas toimimaan, jotta saisi syötyä ja sitten nukkumaan. Muut retkeilijät keittelivät ruokiaan kämpän katoksen alla trangioilla ja kaasukeittimillä, mutta minä halusin jatkaa nuotiolinjalla niin kauan kuin mahdollista. Ulkona satoi, joten suuntasin eväideni kanssa pihalla olleeseen kotaan. Onnistuneesti pilkoin taas puut ja sytytin nuotion. Pikkuhiljaa kota alkoi lämpiämään ja vesi kattilassa poreilemaan. Jotain maagista nuotioon tuijottamisessa on. Liekkien tanssi ja puiden rätinä, sitä olisi voinut tuijottaa vaikka koko yön. Silmät alkoivat kuitenkin jo painamaan, joten suuntasin takaisin kämpälle ja suoraan makuupussin sisään. Oli ihana kääriytyä pehmeän ja lämpöisen makuupussin sisään, painaa silmät kiinni ja antaa unen tulla.



tiistai 12. syyskuuta 2017

Karhunkierros vaeltaen 8.-11.9.2018, Part 1




Bucket list
Kirjoitimme mieheni kanssa jokunen viikko sitten bucket listejä, ja ensimmäinen asia, joka minulle tuli mieleen, oli vaeltaa koko Karhunkierros. Kaksi vuotta sitten samainen vaellus keskeytyi ikävästi 60 km kohdalla kipeän polven takia, ja siitä asti mielessä on pyörinyt, että jonain päivänä vielä. Ja ehkä hitaasti hiipinyt syksy toi taas tämän ajatuksen mieleeni.

Monestihan nämä bucket listin asiat ovat paljon rahaa, aikaa tai valmisteluita vaativia, kuten "Käydä Niagaran putouksilla" tai "Kiivetä Mount Everestille", mutta kun kerroin tämän ensimmäisen kohtani miehelleni, niin hän sanoi, että sinnehän nyt voi lähteä vaikka ensi viikolla. HÄ!? Eikä voi. Ei mitenkään. Ei mulla oo rinkkaa. Eikä vaelluskenkiä. Eikä oikeestaan aikaakaan... Vai voiko sittenkin... Ehkä voi. Eihän se ole kuin suunnittelukysymys. Olisihan tässä parin viikon päästä muutama mahdollinen viikonloppu. Mutta kenen kanssa? Kuka pystyy lähtemään näin lyhyellä varotusajalla? Ei nyt ainakaan yksin!!

Yksin
Niin, pitää varoa mitä toivoo, ei saa koskaan sanoa "ei koskaan", ja mitä näitä nyt on. Erinäisten tapahtumasarjojen jälkeen starttasin torstaina 7.9. auton nokan Porista kohti Pohjoista. Yksin. Yövyin matkalla lapsuudenkodissani, yksin, sillä vanhempani olivat lähteneet sopivasti reissuun. Tuntui oudolta olla yksin. Välillä teki mieli nauraa ääneen ja välillä alakulo valtasi mielen. Mutta tämä oli vasta alkua ja perjantaina, aikaisin aamulla, auton nokka kääntyi kohti Hautajärvellä sijaitsevaa Karhunkierroksen luontokeskusta. Yksin.

Tästä se lähtee
Ajoin autolla suoraan reitin pohjoispäätyyn. Viime kerralla jätimme auton Rukalle ja menimme bussilla Hautajärvelle, mutta tuo bussi on perillä niin myöhään, että ensimmäisenä päivänä ei pitkälle valoisalla pötkinyt. Nyt en tahtonut matkata pimeässä hetkeäkään, sillä tiedän kyllä mitä kivaa pääni pimeässä metsässä olisi kehitellyt. Ensimmäiselle etapilleni, Taivalkönkään autiotuvalle, oli matkaa 19 kilometriä. Noin kello yksi iltapäivällä kiristin kenkien nauhat, heitin rinkan selkään ja nappasin pari selfietä (ei julkaisukelpoisia). Retki alkakoon.


Portti Karhunkierrokselle

Mitäs nyt?

Rinkka tuntui alussa hieman epämukavalta, olihan se vielä uutuuttaan kiiltelevä. Muuten askel oli kevyt. Ensimmäinen kilometri taittui, ja sitten toinen. Tässä sitä nyt ollaan. Vaeltamassa. Ihan yksin. Keskellä metsää. Kaikki, mitä seuraavan kolmen vuorokauden aikana tulen tarvitsemaan, roikkuu selässä mukana. Todella omituista. Ensimmäinen riippusilta tulee vastaan ja ylitän sen hieman epävakain askelin. Rinkka heiluu selässä. Olo on odottavainen. "Hetki vain ja askel kerrallansa..."

Merkittävä matka, ensimmäisen tauon paikka
Ensimmäinen tauko
Tiesin kyllä, että rinkan kanssa kävely on hitaampaa, mutta yllätyin silti, miten hidasta se oli. Tai ehkä se vain tuntui hitaalta, kun ei ollut ketään kenen kanssa höpötellä, eikä ollut ihan vielä päässyt sisälle tähän vaelluksen ytimeen. Noin 3,5 tunnin matkaamisen jälkeen tuli vastaan sopivan tuntuinen laavu, ja päätin pitää siinä ensimmäisen tauon. Nuotio palamaan, joesta vettä, ja sitten odotellaan. Ja siinä odotellessa se vihdoin tuli. Rauha. Kun katseli virtaavaa jokea ja nuotiossa loimuavia liekkejä, tuli olo, että tässä minun kuuluu olla juuri nyt. Ei kiire minnekkään. Ei tarvetta tehdä mitään. Ei puhua, ei pyytää, ei käskeä, ei komentaa. Ei kuunneella muita kuin luontoa; vesi, tuli ja tuuli.


Täältä se löytyi, rauha.

Pää tyynyyn ja nukkumaan
Tauon jälkeen olo oli kuin uudesti syntyneellä ja keveällä askeleella loppumatka sujui yhdessä hujauksessa. Kun saavuin Taivalkönkäälle, oli tuvassa oli jo 5 muuta vaeltajaa. Yläkerta oli kuitenkin täysin tyhillään, joten pistin pesäni sinne. Muut keittelivät ruokiaan sisällä olevalla kaasukeittimellä, mutta minä halusin saada autenttisen eräkokemuksen, joten lähdin ulos virittelemään nuotiota. Nuotiopaikalle oli saapunut myös yksinään vaeltamassa ollut nuori herrasmies ja hän jäikin siihen kanssani iltaa istumaan. Oli mukava höpötellä jonniin joutavia illan pimetessä. Yhdeksän jälkeen kömmin tupaan ja makuupussin sisään. Väsytti, mutta uni ei meinannut tulla. Alusta tuntui kovalta, välillä oli kylmä ja välillä kuuma. Oli outoa olla aivan pilkkopimeässä. Koski pauhasi, mutta silti oli jollain tapaa hiljaista. Hiljaista, yksinäistä ja pimeää.

Ensimmäinen yösija Taivalkönkään autiotuvan yläkerrassa

Puuro se naisen polulla pitää
Huonosti nukutun yön jälkeen heräsin harmaaseen aamuun. Vettä ei vielä satanut, joten päätin tehdä taas nuotion ja keitellä aamupuurot ja -kahvit siinä. Pikkuhiljaa, veden alkaessa poreilla, alkoi mielialakin taas nousemaan. Minä saan olla täällä! Upean luonnon keskellä! Minä saan vaeltaa koko päivän! Nähdä hienoa maisemia, tutustua uusiin ihmisiin ja testata, miten kehoni jaksaa! Koin olevani etuoikeutettu.

Nuotiopaikan vieressä oli vattupuskia, joista keräsin kourallisen marjoja puuron sekaan. Nami maiskis! Kahvi oli valmiskahvia, mutta maistui näissä olosuhteissa oikein mainiolta. Tuvan vieressä virtasi vuolas koski ja kävin ottamassa siitä pienen viedopätkän. Nyt alkoi vettäkin satamaan. Kamat kasaan, sadevaatteet päälle ja matkaan.




Kaikki sulassa sovussa
Kun taivaltaa yksin tunti toisen perään, ehtii miettimään jos jonkinlaisia ajatuksia. Muistan lukeneeni jostain, että ihmisellä voi olla vuorokauden aikana jopa 70 000 ajatusta. Tämä voi tuntua paljolta, mutta nyt, kun "tylsiä" hetkiä ei voinut täyttää älypuhelimella, niin en ihmettele tuota luka enää yhtään. Välillä päässä kävi sellainen vilinä, että piti tietoisesti vetää peli seis ja keskittyä olennaiseen: ympäröivään luontoon. Karhunkierros kulkee läpi Oulangan Kansallispuiston, joten luonto on saanut elää omaa elämäänsä ilman ihmisen kosketusta. Ja sen kyllä huomasi. Yksi usean puun ryhmä kiinnitti huomioni. Siinä kuusi, mänty ja koivu kasvoivat rinta rinnan, toisiinsa nojaillen, ja yhdessä jo kaatumassa olevia keloja kannatellen. Tähän kuin pysyisimme me ihmisetkin. Elämään sulassa sovussa, ei omaa etua ajatelle, vaan toisiamme tukien.

Luonnosta mallia

Tämä ajatus mielessä jatkoin matkaani halki sateisen erämaan...

tiistai 18. heinäkuuta 2017

NUTS Ylläs Pallas 15.7.2017 55k

 Ups I did it again!




















Valmistautuminen
Karhunkierroksen jälkeen tunnelmat olivat aika sekavat. Toisaalta olin onnellinen, että olin päässyt maaliin. Toisaalta olin pettynyt siihen, että kunto ja polvet eivät kestäneet. Päätin samantien, että teen kaikkeni, jottei tämä toistu Pallaksella. Aivan täysin en kevään uupumuksesta vieläkään ole toipunut, joten liian tiukkaa treenisuunnitelmaa en uskaltanut tehdä. Listasin kuitenkin kaikki tarpeelliset ja mieluisat harjoitukset viikkokalenteriin, josta pystyi sitten fiiliksen ja tilanteen mukaan valitsemaan sopivan. Tämä toimi tosi hyvin, ja sain tehtyä paljon mäkitreenejä ja lihaskuntoa. Kävin myös muutaman kerran fyssarilla, jolta sain täsmäohjeet polven kuntoutukseen. Suurimman työn tein ehkä kuitenkin henkisellä puolella. Epäilevät, pelon ja kauhun sekaiset ajatukset yrittivät hiipiä mieleen aina Pallaksen viimeisille kilometreille asti. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, sain taltutettua nämä ajatukset positiivisen ajattelun avulla. Olen jo jonkin aikaa joka ilta ennen nukkumaan menoa ja joka aamu ennen sängystä nousua kerrannut mielessäni asiat joista olen kiitollinen. Yksi niistä on "olen kiitollinen siitä, että minulla on vahva, terve, joustava ja kestävä keho". Tätä hoin itselleni useamman kerran myös itse juoksun aikana.

Treenit KK:lta Pallakselle


Kohti Pallasta
Tällä kertaa sain huoltojoukkoihin äiti ja iskän lisäksi myös lapsoset ketterät. Vanhemmillani asuu ystäviä Ylimuoniossa ja saimme majoittua heidän vierastalossaan. Ajelimme Lappiin jo torstaina, jotta jäisi hyvin aikaa palautua matkasta ja tutustua maisemiin. Perjantaina kävimme Ylläksellä katsomassa 30k startin ja hakemassa minun numerolapun. Olin jännittänyt tätä jo viikon verran, sillä hyvin menneistä treeneistä huolimatta en yhtään osannut arvioida kestääkö polvi tai kunto. Illalla ei uni meinannut tulla, mutta lopulta sain kuitenkin nukuttua ihan kohtuullisesti.

Majapaikkamme isäntä oli keittänyt aamulla salaisella reseptillä voimapuuroa, jonka avulla oli kuulemma mm. hiihdetty huimia suorituksia. Lisäksi oli äitin tekemää voimajuomaa, joka sisälsi keitettyä inkivääriä, sitruunaa ja hunajaa. Nyt ei suoritus jää ainakaan aamupalasta kiinni. Lähdimme Ylimuoniosta 10 aikoihin ja olimme Pallaksella hyvissä ajoin klo 11. Lähtöalueella oli kova meno ja meininki ja siinä se viimeinen tunti meni ihmetellessä. Oli mukava kun lapsetkin pääsivät ensimmäistä kertaa katsomaan äitin juoksua. :) 55k matkalle oli lähdössä yhteensä melkein 600 juoksijaa ja lähdössä sijoittauduin taktisesti taas jonon häntäpäähän. Ennen lähtöä tehtiin vielä jo perinteeksi muodostunut aalto ja klo 12 suurten suosionosoitusten saattelemana matkaan.


Tunturiin mars!
Reitti lähti heti nousemaan kohti Pallaksen huippua. Ensimmäisten parin kilometrin aikana nousua kertyi noin 400 metriä. "Luulot pois" naureskeltiin jonossa, mutta todellisuudessa nousu oli suhteellisen helppo. Alusta oli alkuun pehmeä ja kiviä oli siellä täällä. Loppunoususta polku muuttui kivikkoisemmaksi ja huipun lähestyessä oli vain rakka. Pehmeisiin metsäpolkuihin tottuneen jalkapohjat olivat jo tässä vaiheessa kovilla, mutta yllättävän hyvin jalat lopulta kestivät. Juoksijoita oli niin paljon, että muutamaan kohtaan muodostui pullonkauloja ja jouoduimme välillä jopa seisoskelemaan paikallaan. Maisemat salpasivat hengen jo tässä vaiheessa. Olen käynyt kesällä lapissa viimeksi lapsena, joten tunturimaisemat tulivat kyllä yllätyksenä. Vielä kun aurinko pilkisteli pilvien lomasta, oli tunnelma täydellinen. Täällä minä taas olen! Retkellä, itseni kanssa. Olin niin onnellinen, että oli vaikea olla hymyilemättä.


Ensimmäinen huippu huiputettu!

Retkellä

Ilma oli juuri sopiva. Lämmintä noin 15 astetta, välillä oli pilvessä ja välillä paistoi. Muutaman kerran satoi pienen vesikuuron, mutta se ei häirinnyt. Tuulikin oli myötäinen. Olin ottanut sauvat mukaan ja tämä osoittautuikin loistavaksi ideaksi. Sauvoista oli paljon apua ylämäissä ja välillä alamäissäkin, eivätkä ne haitanneet juoksua yhtään. Pallakselta laskeutuessa alusta muuttui märäksi suoksi. Aika pian tulin siihen tulokseen, että turha yrittää vältellä kenkien kastumista, joten hyppäsin suoraan seuraavaan lätäkköön. Kylmä vesi tuntui hyvältä kuumottavissa varpaissa ja matka jatkui iloisesti lätäköissä litsutellen. Alkupätkän ensimmäiseen huoltoon asti kuulostelin jalkoja ja etenkin polvia, mutta Karhunkierrokselta tuttua kipua ei tuntunut, eikä jalkapohjien aristusta lukuunottamatta oikein muutakaan.


Maisemat säilyivät upeina, välillä kiivettiin ylös ja sitten taas laskeudutiin alas. Pystyin hyvin juoksemaan alamäet ja tasaiset ja sauvojen ansiosta sain pidettyä reipasta vauhtia yllä myös ylämäissä. Olin päättänyt, että otan energiaa aina puolen tunnin välein, ja sain pidettyä tämän lähes minuutin tarkkuudella koko matkan. Eväänä minulla oli energiageelejä, energiapatukoita, suklaapatukoita, rusinoita, karkkia ja mustikkakeittoa. Vaikka juoksijoita oli lähtenyt paljon matkaan, niin välillä etenin pitkiäkin pätkiä yksin. Välillä lyöttäydyin muiden juoksijoiden perään, oli mukava vaihta kuulumisia ja tuntemuksia. Energiaa ja kuntoa tuntui kuitenkin riittävän, joten jatkoin pian taas omaa vauhtiani. Sitten karu tunturimaasto alkoi muuttua vehreämmäksi ja tarkistin kartasta, että ensimmäinen huolto oli lähellä.

Viimeiset metrit ennen huoltoa

Sipsejä ja mustikkakeittoa

Ensimmäinen huolto oli 25 kilometrin kohdalla ja sijaitsi Hannukurun autiotuvan läheisyydessä. Oli kuin olisin tullut paratiisiin. Vehreys, vihreys ja sateen jäljiltä kosteina kimaltelevat kukkaset hivelivät silmää. Huoltopisteeltä tankkasin ison kourallisen sipsejä sekä juomarakkoon vettä ja pulloon urheilujuomaan. Istuskelin rauhassa kaatuneen puun päällä ja join eväänä ollutta mustikkakeittoa. Oli kivaa! Sain kulutettua aikaa huollossa 15 min ja lähdin jatkamaan matkaa klo 17:10. Olin hyvin aikataulussa.

Vain hiukan rapaiset jalat

Cut off, eli aika jolloin tietty piste piti saavuttaa, että sai vielä jatkaa matkaa, oli ensimmäisellä huoltopisteellä klo 18. Toiselle huoltopisteelle, joka sijaitsi 43km kohdalla piti ehtiä klo 22 mennessä ja maaliin viimeistään klo 24. En osannut tässä vaiheessa arvioida yhtään mahdollisuuksiani ehtiä noihin, mutta lähdin hyvillä mielin iloisena ja virkeänä takaisin matkaan. Reittiprofiilia olin tutkinut sen verran, että tiesin edessä olevan vielä kaksi pienempää nousua ja viimeinen iso nousu Ounastunturin laelle. Loppu olisi vain alamäkeä ja viimeiset 13km hiekkatietä ja asfalttia.


Vilkaisu taakse ja kohti viimeistä nousua

Matkalla olet perillä
Ensimmäisen ja toisen huollon väli oli noin 18 km ja se meni yllättävän rattoisasti. Vauhti pysyi tasaisena, maisemat upeina ja seura loistavana. Nämä tapahtumat ovat siitä hienoja, että kaikki kilpailijat ovat samanhenkisiä ja juttu yleensä luistaa kunnosta tai kelistä riippumatta. Sanonta "Matkalla olet perillä" sopi tähän täydellisesti. Fiilis oli niin uskomattoman hieno! Alkumatkan olin somettanut kuulumisia ja väliaikoja niin ahkerasti, että pian huollon jälkeen puhelin ilmoitti menevänsä virransäästötilaan. Olin onneksi varautunut tähän ja pakannut mukaan varavirtalähteen. :D Eikun puhelin lataukseen ja matka jatkui.






Sinne sinne! 
Kuin varkain viimeinen ylämäki alkoi. Se oli pitkä mutta loiva, ja sauvojen ansiosta sain pidettyä vauhdin hyvin reippaana. Tunkkasin menemään kuin viimeistä päivää ja huipulla kun katsoin kelloa, jouduin hieraisemaan silmiä: se oli vasta kahdeksan! Toinen huolto, jonka cut off oli siis klo 22, oli heti seuraavan alamäen jälkeen! Minä selviäisin, minä ehtisin maaliin asti ja vieläpä kohtuullisen hyvään aikaan! Otin pienen videopätkän huipulta ja yritin lähettää sitä huoltojoukoille, mutta kenttiä ei puhelin enää löytänyt.



Viimeisiä viedään
Lähdin laskeutumaan Ounastunturilta ja olin varmaankin sen verran euforisessa tilassa nopeasta etenemisestäni, että pistin vielä yhden vaihteen lisää. Juoksin alamäkeä minun mittapuulla kovaa vauhtia ja jalka- ja polvivaivaisia kanssajuoksijoita tuli selkä edellä useampikin vastaan. Yritin parhaani mukaan jututtaa ja tsempata kaikkia, mutta omat menohalut oli tässä kohtaa niin kovat, etten pitkäksi aikaa raaskinut jäädä juttelemaan kenellekkään. Muutama 134k juoksijan ohitin myös ja hattua nostaen tsemppasin myös heitä viimeisille kilometreille. On ne hurjia!!

Viimeinen huolto tuli nopeasti ja niin myös siellä vaanineet itikat ja mäkäräiset. Äkkiä tuli selväksi, ettei tässä huollossa paljoa istuskeltaisi, joten täytin juomat ja nappasin kourallisen sipsejä sekä pari palaa suklaata ja jatkoin matkaa. Viimeiset kilometrit juostavaa polkua ja sitten alkoi minun matkan koetinkivi: tie. En tiedä onko se vain pään sisällä, mutta yhtäkkiä jalat alkoivat painamaan kuin lyijy eikä henkikään enää kulkenut. Hetken yrittämisen jälkeen luovutin, sovitin sauvat käteen, musiikin korviin ja lähdin sauvakävelemään niin reipasta tahtia kuin vain pystyin. Muutaman kerran ohitseni pyyhälti juoksija ja yritin lähteä peesiin, mutta luovutin muutaman kymmenen metrin päästä. 4-5 km ennen maalia tie muutui hiekkatiestä asfaltiksi. Tämä ei helpottanut juoksua yhtään, mutta toi lupauksen koko ajan lähestyvästä maalista. Tässä vaiheessa soitin iskälle ja puhelu meni jotenkin näin:

iskä: No, miten menee?
minä: Hyvin, missä ootte?
iskä: Juuri saavuttiin maalialueelle.
minä: Hyvä, mulla on enää 4 kilometriä maaliin.
iskä: MITÄ????? OIKEESTI???? HUIPPU JUTTU!!!!!!

Olin ennen juoksua sanonut, että yritän päästä maaliin puoleenyöhön mennessä. Nyt kello oli kuitenkin vasta vaille 10, joten olisin maalissa hyvinkin alle 11 tuntiin. Puhelusta tuli ihan superhyvä mieli. Oli kiva kuulla, että iskä oli ylpeä minusta. :)

Viimeiset 4 kilometriä kuulostaa lyhyeltä pätkältä koko 56 km matkan rinnalla, mutta ne olivat ehdottomasti koko reissun pisimmät kilometrit. Tuntui ettei tie lopu koskaan! Yritin hokea itselleni "Matkalla olet perillä", mutta sekään ei enää toiminut. Halusin vain päästä maaliin ja istumaan ja suihkuun ja nukkumaan. Vielä yksi juoksija pyyhälsi ohitseni ja päätin, että hänen perässä pysyn loppuun asti! Onneksi hänkin tiputti pian kävelyksi ja yhdessä kävelimme loppuun asti. Vihdoin ja viimein maalialueen musiikki ja juontajan selostus alkoi kuulumaan. Tämä loppuu sittenkin! Punainen matto lähestyi ja näin kannustusjoukkoni odottamassa ja hurraamassa. Vielä viimeiset metrit juosten ja perillä, maalissa, voittajana, itsensä voittajana, jälleen kerran!

Täältä tullaan!!
Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen
Maali häämöttää!
Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen






















Hyvä fiilis!
Väsynyt mutta onnellinen
Maalin jälkeen hoipertelin hetken aikaa ihan sekaisin, kun ei tiennyt miten päin olisi. Pian kuitenkin tajusin, että jotain pitää tehdä. Suihkuun tai syömään, valitsin jälkimmäisen ensin. Sain syötyä muutaman lusikallisen linssikeittoa ja join ison mukillisen mustikkamehua. Se oli hyvää! Nopea suihku ja sitten autoon ja takaisin Ylimuonioon. Matkaa oli noin 75 km ja jo alkumatkasta huomasin, että takapenkillä istuminen mutkaisella tiellä ei ollut hyvä idea. Jouduimme pian pysähtymään ja sinne lensi mustikkamehut ja linssit kaaressa pitkin ojanpenkkaa. Note to self: täytä kehon nestevarastot kisan jälkeen pikkuhiljaa ja istu aina etupenkillä. Jouduimme pysähtymään vielä toisen kerran, mutta lopulta pääsimme perille ja peiton alle. Uni ei vaan meinannut millään tulla ja mieli vaeltelikin koko yön vielä tuntureilla.






Kiitos!
Iso kiitos NUTS! Teitte jälleen kerran aivan uskomattoman hienon tapahtuman! Iso kiitos kaikille talkoolaisille ja muille kisoissa häärännellee. Iso kiitos huoltojoukoille: äiti, iskä, VP ja Kylli. Ilman teitä ei matkani olisi ollut läheskään näin upea. Iso kiitos kaikki ystävät ja sukulaiset, jotka jaksatte minua tsempata näitten retkieni aikana ja välillä. Ja kiitos kaikille, jotka jaksoitte tänne asti lukea. Lokakuussa Vaaroilla nähdään ja kuullaan taas. :)