Kolmas päivä alkoi valkenemaan ja venytellen avasin silmäni. Olin nukkunut hyvin. Itseasiassa loistavasti! 11 tuntia! Muutaman kerran muistan heränneeni kun käänsin kylkeä, mutta muuten olin nukkunut kuin tukki. Raikas ilma ja rasitus tuotti tulosta.
Meil on metsässä nuotiopiiri
Kämpällä alkoi käydä kova kuhina, kun muutkin retkeilijät alkoivat heräillä ja valmistautua päivän koitokseen. Tulin siihen tulokseen, että mitä nopeammin pääsen matkaan, sitä parempi. Toiveissa oli nimittäin hiukan rauhallisempi tahti kuin edellisenä päivänä, ja mahdollisesti hieman enemmän pysähdyksiä. Tuvan kaasukeitin oli vapaana, joten keittelin ruokiin ja juomiin tarvittavat vedet siinä. Nuotiomeininki oli kuitenkin porautunut jo syvälle, sillä koko aamun soi päässä: "Meil on metsässä nuotiopiiri, minä sinne mene en. Pikkusiskolla suussansa hiiri, minä rokkia kuuntelen". Tämän laulun kylkiäisiä tuli myös elävä kuva isoveljestäni ja hänen kaveristaan pikkupoikina partiopuvut päällä. Naurua pidätellen pakkasin taas rinkkani ja iloisin mielin lähdin jatkamaan matkaa kohti seuraava ja viimeistä yösijaa, Porontimajokea.
 |
| Jussinkämppä |
Mitä minä haluan
Oli ihanaa olla taas matkalla. Hyvin nukutun yön huomasi niin mielialassa kuin ruumiissakin. Siinä missä rinkka oli eilen tuntunut viimeisien kilometrien aikana todella painavalta, oli se nyt kuin täynnä höyheniä. Uudet vaelluskenkäni olivat hanganneet yhden rakkulan kantapäähän, mutta rakkolaastarin jälkeen sekään ei haitannut. Olin hyvin tyytyväinen sekä uuteen rinkkaani, että kenkiini. Kaikkein eniten olin kuitenkin tyytyväinen itseeni. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt läpi aikamoisen henkisen myllerryksen. Jos joku on lukenut aikaisempia tekstejäni, tietää, että olin keväällä kaksi kuukautta sairaslomalla totaalisen uupumuksen takia. Tämä romahdus oli useiden asioiden summa, mutta suurimpana on varmasti ollut minun kykenemättömyyteni ilmaista omia tarpeitani. En ole osannut tai uskaltanut sanoa mitä haluan tai tehdä mitä haluan. Nyt olin siis hyvin tyytyväinen itseeni, sillä tällä hetkellä tein juuri sitä, mitä minä haluan.
 |
| Kullattu polku kohti tulevaisuutta |
Kitkajoki
Hetken aikaa taivallettuani reitti lyöttäytyi Kitkajoen varteen. Tämä on toinen niistä kohdista, jotka on jäänyt mieleen aikaisemmilta reissuilta. Maisema oli ollut upea keväällä, mutta nyt, kun polku oli keltaisten lehtien peitossa ja maasto muuten vielä vihreä, oli näky henkeä salpaava. Miten luonto voikaan olla näin kaunis!
 |
| Kitkajoen varrella |
Reitti kulki välilllä muutaman metrin joenpintaa korkeammalla ja välillä taas aivan joen tasalla. Yksi harha-askel, ja olisi päässyt uimaan. Kun joen seuraaminen loppui, tuli vastaan ensimmäiset kunnon nousut. Ohitin siinä oululaisen pariskunnan, jonka kanssa olin aikasemminkin vaihtanut muutamia sanoja. Itselle nämä nousut, jopa rinkan kanssa, tuntuivat yllättävänkin helpoilta. Kiitos polkujuoksu, kiitos mäkitreeni, kiitos jooga ja pilates.
Historiallinen hetki
Vastaan tuli kyltti:
Siinähän sinä, vanha veikko, tapaamme jälleen. Muista hyvin elävästi hetken kahden vuoden takaa, kun käännyin tästä oikealle, Pientä Karhunkierrosta pitkin pois. Väsyneenä, pettyneenä, kipeää polvea linkaten. Mutta toisin oli nyt! Olin elämäni kunnossa! Väsymyksestä ei tietoakaan, mieli korkeammalla kuin pitkiin aikoihin ja polvet kunnossa. Hahaa! Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja hymyillen puhalsin ne tyhjäksi. Tästä lähtien tämä on pelkkää ylämäkeä!
Karhunkierroksen pikkuveli
Pieni Karhunkierros on nimensä mukaisesti, ja isosta veljestään poiketen, kierros. Reitit yhtyivät joksikin aikaa ja poluilla alkoi olla ruuhkaa. Pieni Karhunkierros on valittu Suomen suosituimmaksi vaellusreitiksi ja tänäänkin päiväretkeläisiä oli paljon liikenteessä. Aina kun pysähtyi ihailemaan maisemia, tuli muita vaeltajia ohi. Tuntui oudolta, jopa hiukan ei niin kivalta, sillä en kaivannut ihmisvilinään. Pysähdyin pitämään lounastaukoa reitin varrella olevalle Siilastuvalle. Nuotiopaikka oli aivan täynnä, joten tyydyin taas kämpän kaasukeittimeen. Harmitti vähän, sillä olisi ollut mukava mennä lämmittelemään nuotion ääreen. Pian tuvalle saapui aikasemmin ohittamani oululais pariskunta, ja rupattelimme siinä yhdessä lounaan äärellä. He olivat myös tulossa Porontimajoelle seuraavaksi yöksi, ja olikin kiva tietää, että seuraavalla etapilla on joitain tuttuja. Juuri kun olin lähdössä jatkamaan matkaa, tuvalle saapui vielä ensimmäisenä iltana kohtaamani herrasmies, joka kertoi myös tulevansa Porontimajoelle. Mähän tunnen täältä jo kaikki!
Oululaiset tiesivät kertoa, että seuraavaksi yöksi oli luvattu rankkasadetta, joka alkaisi jo illan aikana. Ei muuta kuin matkaan siis, jotta ehtisi tuvalle ennen kuin se alkaa. Loppupätkästä lyöttäydyin oululaisten seuraan, sillä rupatellessa matkanteko ei tuntunut läheskään niin raskaalta. Vaikka mieli oli hyvä, eikä ruumiskaan kovin väsynyt, niin päivä alkoi jo painamaan. Jossain vaiheessa alkoi satamaan, mutta ehdimme perille kuitenkin suhteellisen kuivina.
Viimeinen yö
Porontimajoella on kaksi pienempää neljän hengen tupaa. Toinen on rakennettu pienen joen päälle, joten valitsimme maalla olevan. Joku oli viettänyt siellä lähiaikoina taukoa, sillä tupa oli aivan lämmin. Luksusta! Märät vaatteet kuivumaan tuvan katossa roikkuviin naruihin ja makuupussi ja -alusta auki. Huokutus käydä hetkeksi pötköllee oli suuri, mutta hikinen ja nihkeä olo vei voiton. Oli aikasempinakin iltoina käynyt kahlaamassa alusvaatteisillani joessa ja pessyt itseäni sen minkä siinä pystyi. Jääkylmä vesi tuntui ihanalta väsyneissä jaloissa, ja hetken huljuttelun jälkeen oli olo taas kun uudestisyntyneellä. Vielä puhdas ja kuiva paita päälle sekä villasukat jalkaa. Tämä se vasta on sitä elämää.
 |
| Porontimajoen autiotuvat |
Pian tuvalle saapui myös nuori herrasmies, ja kaikki yhdessä lähdimme tekemään ruokaa ulkona olevaan keittokatokseen. Nuotiosta oli turha haaveilla, sillä nuotiopaikka oli taivasalla ja vetta satoi nyt jo kaatamalla. Kahden hengen pasta-ateria upposi ilman ongelmia, vaikkei se mitään herkkua ollutkaan. Siinä niitä näitä jutellessa ilta pimeni ja pian olikin aika käydä nukkumaan. Käperryin omaan makuupussiini ja kuuntelin sateen ropinaa, kosken kuohuja ja tuulen kahinaa puissa. Tämä on viimeinen yöni metsässä. Oli haikea olo. Tottakai minulla oli ikävä perhettäni ja ajatus sisävessasta ja kuumasta suihkusta tuntui houkuttelevalta. Silti. Tämä retki oli minulle paljon enemmän kuin 82 kilometrin vaellus. Ennen lähtöä olin sanonut, että jos tästä selviän, niin selviän mistä vain. Nyt tuo tuntui kovin kliseiseltä ja merkityksettömältä. Tunne, joka nyt jo alkoi kumpuamaan jostain syvältä sisimmästä, ja joka tulisi vain voimistumaan viimeisen päivän aikana, oli jotain aivan muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti